Kun mustarastas laulaa

Olen lukenut Linda Olssonilta hauraan koskettavan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja taitavasti rakennetun Kaikki hyvä sinussa. Nyt luin odottavalla mielellä neljännen romaanin Kun mustarastas laulaa (2014) ja olen kyllä joltisenkin pettynyt. En saanut teoksesta oikein mitään otetta. Henkilöt eivät alkaneet mielessäni elää, ja luin eteenpäin odottaen, milloin tarina alkaa vetää mukanaan. Niin ei käynyt.

Aloitus on kiehtova. Miksi nainen ei halua tavata ketään? Kieli oli edelleen kaunista, kuten aiemmissakin teoksissa. Syvempi viestikin avautuu, vaikka sitäkin ehkä liiankin kanssa toistetaan:

"Mutta se tie, jota hän oli tänään lähtenyt kulkemaan, johti väistämättä jonnekin. Ja hän tiesi,  ettei voi sallia sitä itselleen. Sillä jokainen päivä, jokainen hänen hyväksymänsä kutsu, jokainen hänen vastaanottamansa palvelus veisi häntä auttamattomasti lähemmäksi sitä, mitä hän nimenomaan oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttämään.

     Aivan kuin tuo mies, tuo ystävällinen ja ajattelevainen mies olisi tämänpäiväisen, liikuttavan avosydämisyytensä myötä onnistunut murtamaan Elisabethin panssarin, jonka hän niin huolella oli ympärilleen rakentanut.

      Se ei tuntunut lohdulliselta. Se oli kivuliasta."

Siinäpä se sitten. Loppukin oli oudon kikkailevalla tavalla jätetty avoimeksi. Jotain annettiin ymmärtää, mutta jätettiin kömpelösti ilmaan roikkumaan. Kaikki hyvä sinussa -teos piti hengästyttävällä tavalla koukussaan, ja lopun käänteet olivat nerokkaat. Siihen verrattuna Kun mustarastas laulaa jäi todella haaleaksi.

Sopimus ja Lukija

Audrey Mageen Sopimus kertoo naimisiin menevästä nuorestaparista natsi-Saksan aikana. Käydään toista maailmansota, ja Saksa on päättänyt helpoin voitoin tulla maailmanvaltiaaksi. Tarinaa kerrotaan Venäjällä sotivan Peter Faberin ja natsivallan kerman suosiota nauttivan Katharina-vaimon näkökulmia vuorotellen.

Sopimus on vangitseva, ahdistava ja aito. Kirjaa on mahdoton laskea käsistään, ja toisaalta se saa aikaan kuvottavan ja epätoivoisen olon. Sopimus kuvaa toista maailmansotaa jollain tapaa eri vinkkelistä. Kirja ei juurikaan kerro juutalaisista vaan huomio on keskittynyt siihen, miten tavalliset saksalaiset sodan kokivat. Fokus on koko ajan yksilön kokemuksissa, ja siksi kirjan tapahtumat tuntuvat käsinkosketeltavan tosilta.

Alussa molemmilla nuorilla on idealistiset ajatukset kaiken tarkoituksesta ja tulevaisuudesta:

"Molemmat naiset heittivät kengät jalastaan, säntäilivät ympäri asuntoa ja nauroivat avatessaan ovet valtaviin makuuhuoneisiin ja parvekkeille. Keittiön vetolaatikot olivat täynnä leikkuu- ja vatkausvälineitä, ja kaapeissa oli pinoittain tärkättyjä pellavalakanoja, pöytäliinoja, lautasliinoja ja valtavia, pehmeitä pyyhkeitä, jotka olivat yhä täysin valkoisia.

"Heillä oli kaikkea", sanoi Katharina.

"Kun meillä ei ollut mitään", sanoi Rouva Spinell. - -

"Koruja?" kysyi herra Spinell.

"Ei", Katharina sanoi. "En ainakaan nähnyt."

"Kirottuja varkaita, kaikki tyynni. He nielevät ne, tiedättehän. Piilottaakseen ne meiltä."

"Tykinruokaa. Siinä kaikki. Venäläisten aseille ja saksalaisten kunnianhimolle."

"Oletko juonut, Faustman?"

"Reinisch ylennetään siitä hyvästä, että hän marssittaa meitä sataviisikymmentä kilometriä Venäjän lumessa."

"En kuuntele tuota, Faustman. Sinä haastat vain uudestaan riitaa."

"En haasta. Olen vain kyllästynyt siihen, että meitä käytetään hyväksi."

"Olet sotilas, ja nyt on sota."

"Mutta mistä nyt soditaan?"

"Suuremmasta Saksasta."

"Kenen kustannuksella? Ei Berliinin herrojen, joilla on mahat täynnä. Meidän kustannuksellamme, Faber. Meidän elämämme."

Mutta kuten historia on osoittanut, hybris vaihtuikin hamartiaan:

"Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki."

"Hirviö, jolle me syötämme miehemme? Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?"

- -

"Meistä tulee maailman mahtavin maa."

"Täynnä lapsia ilman isää. Vaimoja ilman aviomiestä. Sitäkö se suuri suunnitelma on?"

"Odota vain. Se toteutuu vielä."

"Ei, ei toteudu. Se on jo epäonnistunut."

"Kolme ja puoli viikkoa, eikä ketään ollut tullut. Sisään lentäneet lentokoneet lähtivät aina raskaammassa lastissa kuin tulivat, veivät kapteeneja, yliluutnantteja, majureita, joiden kasvot oli värjätty keltaisiksi kuin keltatautisilla. Mutta hän näki, että heidän silmänsä olivat valkoiset ja terveet.

     Hän tökki tulta nostaakseen kipinöitä. Hän ei aikonut taistella enää, vaarantaa henkeään upseerien vuoksi, jotka olivat liian pelkureita jäädäkseen, hän ei paljastaisi vatsaansa venäläisten raketeille, jotka kimposivat nyt jäisestä maasta pisrstoen ja repien yhä suurempia reikiä saksalaisten ruumiisiin. Ei. Hän pysyttelisi turvassa, jotta voisi olla isä pojalleen."

Katsoin tänään Areena-leffan Lukija, joka perustuu Bernhard Schlinkin samannimiseen romaaniin. Myös se käsittelee natsi-Saksaa ajatuksia herättävällä tavalla. Elokuvassa keskitysleireiltä selviytynyt sanoo: 

"Minulta kysellään jatkuvasti, mitä opin leireillä. Ei se ollut terapiaa. Eivät ne olleet mitään yliopistoja. Sinne ei menty oppimaan. Se on täysin selvää. Mitä haluatte? Että annan anteeksi hänelle? Katharsiksen voi kokea teatterissa tai kirjallisuudessa. Ei keskitysleirillä. Leiri ei anna mitään. Yhtään mitään."

Oikeasta sodasta ei seuraa katharsista, ei mitään hyvää. Ei syyllisille, ei syyttömille, ei aloittajille, ei lopettajille, ei voitetuille, ei voittajille.  

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadiolaispariskunnasta ja heidän kipuilustaan aidon uskonsa ja ihmisten (miesten) asettamien uskontoperinteiden välillä. Aiheeseen on perehdytty huolellisesti, ja erilaisia näkökulmia tuodaan dialogeissa, päähenkilön pohdinnoissa sekä blogiteksteissä ja niiden kommenteissa ansiokkaasti esiin. 

Kirjaa voi lukea siitäkin näkökulmasta, miten paljon vaatimuksia naisille ja äideille ylipäätään asetetaan ja miten paljon ulkoapäin määritellään, millainen kunnon naisen ja äidin tulee olla. Tässä kirjassa vaatimukset asettaa uskonyhteisö sekä sen arvot pienestä asti sisäistänyt oma mieli. Samankaltaisia vaatimuksia asetetaan kuitenkin niin blogeissa, naistenlehdissä, mainoksissa, työmaailmassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin.

Naisten elämää raskauttavien perinteiden paino piileekin juuri siinä, että vaatimuksia eivät esitä vain miesten kirjoittamat tekstit, määräykset ja kirjoittamattomat lait vaan myös vanhemmat naissukupolvet, jotka toimivat esikuvina nuoremmille. Juuri tästä syystä nykyään länsimaissa jo monet 6-vuotiaat pikkutytöt pitävät itseään lihavina ja kokevat tarvitsevansa laihdutuskuuria.

Itseäni jäi kaihertamaan se, kuinka hyveellisinä ja kiusattuina lestadioilaislapset esitettiin. Olipa tilanne ainakin aikaanaan usein juuri toisinpäin. Toinen asia, mikä ihmetytti, oli se, miten Vilja romahtamiseen asti hoiti niin huolella leipomiset, siivoamiset ja muut kotiaskareet. Itselläni ainakin huusholli oli kuin pommin jäljiltä eikä pulla todellakaan tuoksunut siinä vaiheessa, kun lapset olivat vuosia putkeen valvottaneet. Ehkä tämä 'suorittamisesta' luopuminen pelastikin täydelliseltä loppuun palamiselta, toisin kuin Viljalle kävi. 

Taivaslaulu on hienosti kirjoitettu. Loppuratkaisua ei osannut etukäteen ennustaa. Kirjassa on ajattelemisen aihetta muustakin kuin lestadiolaisuudesta. Seuraavaan kuvaan voi varmasti ainakin moni pikkulapsiperheen äiti samastua:

"Jos minä leikkaisin tukan, värjäisin, pukisin vintiltä päälleni punaisen toppapuvun ja vanhat silmälasit, laittaisin huuliin yves rocherin kirjeessä tullutta mainoshuulipunaa ja korviin lasten prinsessasetistä takavarikoidut helminappikorvakorut ja katoaisin.-- Ja heidän etsiessään vanhaa Viljaa nousisin bussiin, matkaisin pohjoiseen, sinne missä aurinko ei talvella nouse, ja vuokraisin pienen mökin, jonka pöydällä olisi aina naistenlehtiä, mandariineja ja jugurttikuorrutteisia cashewpähkinöitä ja sohvalla siniruudullinen shaali ja suuri pehmeä tyyny. Sinne jäisin ja nukkuisin ensimmäisen vuoden, lukisin pitkään ja söisin hitaasti, ja lähikaupassa asioidessani sanoisin nimekseni Rauha."

Tuulisen saaren kirjakauppias: Gabrielle Zevin

Tuulisen saaren kirjakauppias on helposti luettava ja viihdyttävä romaani, jonka henkilöt tulevat vaivattomasti läheisiksi. Kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta kirjataivaan alla. Samantyyppistä kerrontaa voi lukea esimerkiksi Nick Hornbyltä tai Tony Parsonsilta.

Kirja kertoo nelikymppisestä, leskeksi jääneestä kirjakauppiaasta, A.J:stä, jonka yksinäiseen elämään ilmestyy yhtäkkiä pieni tyttö Maya. Kirjakauppiaan kuoren alle pääsevät myös poliisi Lambiase ja kustantamon myyntiedustaja Amelia. Kirjan teema on samantyyppinen kuin Hornbyn Poika-teoksessa. Kirjakaupan kyltissäkin lukee: "Yksikään ihminen ei ole saari; Jokainen kirja on maailma".

Mielenkiintoisinta teoksessa on se, kuinka kirjamaailma limittyy aukottomasti elämään:

"He olivat keskustelleet pelkästään kirjoista, mutta mikäpä oli elämässä henkilökohtaisempaa kuin kirjat?"

"Minkä takia jokin kirja poikkeaa toisista? Ne ovat erilaisia, A.J. toteaa, koska ne ovat erilaisia. Meidän pitää katsoa moniin sisälle. Meidän pitää uskoa. Suostumme siihen että petymme silloin tällöin, jotta voimme riemastua aina välillä."

Herta Müller: Matala maa

Romanialaissyntyisen Herta Müllerin Matala maa (1982) on hämmentävä kirja. Mieleen jäävät lehmät, käärmeet, ankat, siat, kissat, koirat, hiiret, kärpäset, turnipsit, maissit, kurpitsat, huivipäiset naiset, luudat, multakokkareet, juovuksissa oleva isä, itkevä ja vihainen äiti, nukkuva isoäiti, pottaan lorottava isoisä, kuolema, itkijäiset, repsottavat valkoiset kukkakimput, likainen kylpyvesi, lapsen kysymykset, joihin ei tule vastausta, oudot leikit ja kuvitelmat.

Kirjan tarinat ovat kummallisia ja rujoja, mutta lauseet kauniita:

 "Naiset ovat päivät pitkät yksin ja sotkeutuvat hameittensa hämäriin laskoksiin."

 "Talvella he istuvat iltapäivät ikkunan ääressä ja kutovat itsensä karheisiin villasukkiin, jotka vain venyvät pituutta ja ovat pitkiä kuin talvi itse --"

"Ei yö ole hirviö, se on vain tuulta ja unta."

"Keväällä suli kamalan paljon lunta, enemmän kuin oli satanutkaan."

Pääosin tarinat ovat lapsen silmin nähtyjä muistoja, unikuvia, painajaisia, pirstaleisia kokemuksia. Lapset elävät omissa lasten maailmoissaan ja yrittävät ymmärtää aikuisten aivoituksia. Unelmat eivät ole suuria: "Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan jälkeen." 

Aluksi en pitänyt kirjasta ollenkaan. Sitten aloin nähdä kertomukset auki kirjoitettuina surrealistisina maalauksina. Kirjailija vie lukijan lapsuuden jo unohdettuihin outoihin mielenmaisemiin ja maailman tarkkailuun. Oikeastaan onkin kiehtovaa, että sellaisiin tunnelmiin voi palata. 

Sosialistista kyläyhteisöä kuvaava Kyläkronikka sekä kolme viimeistä, runomaista lyhyttä kertomusta poikkeavat muista, koska niitä ei ole kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Kaunein näistä viimeisistä on Kadunlakaisijat:

"He lakaisevat katulamput pois, lakaisevat kadut kaupungista, lakaisevat asumisen taloista, lakaisevat ajatukset päästäni, lakaisevat minut jalalta toiselle, lakaisevat askeleet kävelystäni..."

5 päivää aikaa tutustua Grantchesteriin

Mikäli et vielä ole tätä Yle Areenan tv-sarjahelmeä löytänyt, vielä on viisi päivää aikaa nähdä Grantchester alusta asti. Pappeja on ollut aiemminkin rikoksia setvimässä, asemansa ja myötäelämisen kykynsä ansiosta, kuten ohjelmatiedoissa mainitaan, mutta Sidney Chambersin (James Norton) hahmo on kyllä omaa luokkaansa. Huomattavan usein laatudraaman käsikirjoitus on tehty kirjan pohjalta, ja niin on laita tässäkin sarjassa, joka perustuu James Runcien romaaniin.

Charmantti, nuori pappi toimii 1950-luvulla Chambers-nimisessä kylässä Britanniassa pastorina, mutta hän ei ole mikään normipappi. Tarkkanäköisenä ihmistuntijana hän huomaa asioita rivien välistä, ja ihmiset myös avautuvat papille herkästi. Hän pitää aikakauteen nähden moderneja ja humaaneja saarnoja ja ymmärtää ihmisten erilaisuutta. Tämä pappi ei todellakaan tuomitse. Hän on itsekin inhimillinen: toisinaan viski maistuu poliisiystävän seurassa liiankin hyvin, eikä naisihailijoitakaan papilta puutu.

Sarja kannattaa katsoa alusta saakkka. Vaikka rikos selviääkin aina jakson päätteeksi, papin ihmissuhteet kehittyvät ja muuttuvat jakso jaksolta ja ovat sarjan suola ja sokeri. Huomiota herättävät myös upeat maisemat, viehättävä jazz-musiikki ja erittäin taidokas kuvaustyö. Näyttelijävalinnat ovat osuneet oikeaan sivuhenkilöitä myöten. Onneksi hyvä tarina on kruunattu laadukkaalla tuotannolla.

Inside out - mielen sopukoissa

Eilen kävimme venetsialaisviikonlopun kunniaksi katsomassa Disney-Pixarin uuden elokuvan Inside out - mielen sopukoissa, jonka on ohjannut Pete Docter. Se kertoo 11-vuotiaasta tytöstä, jonka mielen sopukoissa eleleviin tunteisiin - Iloon, Suruun, Pelkoon, Inhoon ja Kiukkuun - pääsemme tutustumaan.

Elokuvassa avataan hyvin aivojen toimintaa muistoineen, tunteineen ja muistin toimintoineen. Ääneen pääsevät lähinnä ilo ja suru. Ilon mielestä kaikkien pitää keskittyä positiivisuuteen ja hyvään mieleen, ja hän pitääkin itseään muita tunteita parempana. Hän kun ajattelee, että iloisuudella pärjää parhaiten ja kokee tehtäväkseen pitää muiden tunteiden vaikutuksen tytön elämässä minimissä. Varsinkin Suruun hän tuskastuu moneen otteeseen.

Muidenkin tunteiden merkitystä olisi voinut tuoda enemmän esille: Pelko ei ole aina turhaa ja liioiteltua vaan voi estää ihmistä hakeutumasta vaarallisiin tai vahingollisiin tilanteisiin. Kiukku on tärkeä voimavara, että voi tarpeen tullen olla myös jämäkkä ja asettaa rajoja. Inhon tehtäväksi jäi elokuvassa lähinnä ulkonäköseikat ja parsakaalin inhoaminen, ja tämä hahmo jäikin tunneskaalan ilmaisussa vaimeimmaksi. Ehkä elokuva olisi kuitenkin monimutkaistunut liikaa, jos kaikki tunteet olisivat osallistuneet tasavahvasti.

Kouluikäiset poikani olivat haltioissaan. Elokuvaan oli saatu vauhtia, jännitystä ja vaarallisia tilanteita, ja nousipa kyynelkin (äidillä) jossain kohdassa silmään. Kouluikäistä pelottavia kohtauksia ei ollut. Pienimmille juoni olisi hankalasti seurattava ja painajaiskohtaus saattaisi säikäyttää. Mielestäni ihan aiheellisesti elokuvan ikäraja onkin 7 vuotta. Pellekammoisen kannattaa myös olla varuillaan.

Juoni vetää Inside outissa hyvin, vaikka jotkin kohdat avautuvat ehkä aikuiselle paremmin. Psykologiaa oli elokuvassa oikealla tavalla, ei liian korkeissa sfääreissä lennellen eikä liian yksioikoisen opettavaisesti alleviivaamalla. Tunteiden käsittely olikin tämän elokuvan erityisansio. Kun lapset lukevat tutkimusten mukaan yhä vähemmän, ja tunteisiin samastumiskyky, empatia, sitä myöten on kaventumassa, on tärkeää, että elokuvayhtiöt tarttuvat tähän haasteeseen.

Pixar osaa asiansa: tuntee lapsikatsojat mutta ottaa huomioon myös aikuiset ja heidän viihtyvyytensä. Voin siis suositella Inside out - mielen sopukoissa - elokuvaa. Aikuinen saa elokuvasta oivalluksia ja miettimisen aihetta, ja lapsikatsoja viihtyy erinomaisesti tärkeän aiheen äärellä.

Asiakas kantaa kanta-asiakaskortteja

Silmäni sattuivat tänään wc-paperipakkaukseen, jonka kyljessä luki "Liity Serla-klubiin". Siis ei hyvää päivää, pitääkö vessapaperin ostamiseenkin liittää jonkinlainen kanta-asiakkuus. Voisin tekstin mukaan kerätä kivoja koodeja, joilla saisin jotain tuotteita (todennäköisesti pehmo-oravan) ja voisin osallistua tuotteiden kehittämiseen. Mutta haluanko osallistua tuotekehittelyyn. No en halua en! Varmasti löytyy taitavampia ihmisiä, ihan yritykseen palkattuja ammattilaisia siihen tarkoitukseen.

Mielestäni tässä kanta-asiakkuustouhussa on menty kovin pitkälle. En voi väittää olevani mitenkään innokas shoppailija, ja silti minulta löytyy varmasti nelisenkymmentä kanta-asiakas-/klubi-/leimakorttia.

On tietysti tämä vakio Plussa-kortti, jota jopa käytän aktiivisesti. S-etukortin hakemuksenkin täytin jo vuosia sitten, mutta olisi pitänyt mennä johonkin S-liikkeen toimistoon, niin meni liian vaikeaksi. Ykkösbonuskorttia en koskaan hankkinutkaan, ja onneksi en, kun nyt ne ovat muuttuneet Pinsseiksi. En halua tietää.

Jokaikisellä vaatekaupalla on sitten oma korttinsa, samoin koruliikkeillä, apteekeilla, sisustusliikkeellä, luontaistuotekaupoilla, kirjakaupoilla, kirjakerholla, lelukaupalla, urheiluliikkeellä ja patonkikaupalla. Korttien lisäksi moniin vaatekauppoihin pitää muistaa ottaa lisäksi mukaan mainoksen mukana tullut kuponki, kun eihän niitä alennuksia tietenkään voi saada pelkkää korttia näyttämällä.

Näiden lisäksi mukana olisi mukava pitää yleishyödyllisiäkin kortteja, kuten Kela-kortti ja verenluovutuskortti, jos joutuu vaikka shoppailureissulla suojatiellä auton yliajamaksi. Ja sitten elintenluovutuskortti, jos siitä tömäyksestä ei selviäkään. Jos taas postiin on asiaa, täytyy ajokortti olla mukana, vaikka ei ole toistakymmeneen vuoteen autoa ajanutkaan. Mutta onhan se ihan edullinen henkkari.

Myös kirjastokorttien (sekä kaupungin- että koulutus-) olisi hyvä olla mukana, koska juuri kun keskustassa näkee kirjaston, muistaa, että kirjojen palautuspäivä umpeutuu kohtsillään. Joissakin paikoissa voi myös olla alennus pääsylipusta MLL:n tai OAJ:n kortilla, joten nekin mukaan. Ähtärin eläinpuistossa ainakin sain ilmaisen pääsylipun.

Ja nämä kortithan ovat huuuurjan käteviä, paitsi että kun ne saa tungettua jonkinlaiseen lokerikkoon (joka repeilee, kun on aina liian vähän muovitaskuja), ne ovat niin iso ja painava mötikkä, ettei sitä viitsi esimerkiksi työlaukussa kanniskella. Kun siis piipahtaa kotimatkalla ostamaan jonkin pakollisen työvaatteen, kun ei kesän jälkeen mikään mahdu päälle, niin eihän se kortti ole mukana. Just sen vaatteen olisi saanut 15 euroa halvemmalla sillä perhanan kortilla, ja sitten vaate pitää periaatteesta jättää kauppaan. Niin että kannattiko myyjäosapuolen laittaa tällainen kätevä kanta-asiakastarjous? Ei kannattanut ei!

Jos sitten kanniskelet sitä mötikkää tai olet tunkenut lompakon joka kolon täyteen kortteja, niin kylmä hiki nousee, kun päätät lähteä kassaa kohti. Kaivelet lokeroita ja kaivelet lisää, pläräät ja pläräät ja yrität kuumeisesti muistella, minkä värinen kortti tässä putiikissa mahtoi olla vai oliko se pahviläpyskä. Kasaat ostokset johonkin hyllylle, asemoit muut kassit jalkoihin ja alat kaksin käsin etsiä taas uudelleen, kunnes huomaat sellaisen pikkupikkuläpykän neljän muun läpyskän välissä, kun nämähän olivat luulleet, että tällainen miniläpyskä olisi kuluttajalle kätevämpi. No ei ole ei!

Monessa kaupassa olen kysynyt, että eikö näitä tietoja näin 2000-luvulla voisi koodata esimerkiksi ajokorttiin, ja herttaiset myyjähenkilöt ovat kyllä olleet myötätuntoisesti samaa mieltä, mutta eipä vaan sellaista tietotekniikan ihmettä ole tapahtunut (Voisiko johtua siitä, että naiset enemmän näiden korttien kanssa pusaa. Jos miesten pitäisi takataskussaan roudata 40:ää korttia, heti olisi tällainen systeemi keksitty.)

Luovutan sitten monesti, että menkööt bonukset ja umpeutukoot kerätyt alennukset, kun on niin hiki ja jonoa on takana ja ei pysty, ei kykene. Joissakin kaupoissa on sitten varmaan säälistä ryhdytty siihen, että kun sanoo, että on mulla kyllä kortti, mutta eipä just nyt tässä, niin suostuvat ihan nimen naputtelemaan koneeseen. Johan löytyy bonukset ja koodit sieltä tietomakoneelta. Mutta toisissa liikkeissä ei tietenkään tällaiseen alkeelliseen nimen näpyttelyyn ryhdytä, kun meillä on tämä kortti.

Yksi liike on riemastuttava poikkeus, nimittäin Pentik. Siellä on huomattu, että on hyvä tehdä asiat asiakkaalle helpoksi. Heillä on kätevä sovellus, jonka voi aktivoida kännykkään, ja on aina kanta-asiakaskortti ja alennuskoodit näppärästi mukana. Sieltä voi myös lukaista kuukauden tarjoukset. Nykyään kun monilla on se tärkein kortti eli pankkikortti kännykän suojakotelossa mukana, eipä sitten muuta tarvitse muistaa. Hyvä Pentik!

P.S. Kirjoittajalla ei ole yhteyksiä kehuttuun yritykseen.

Hiljaisuuden spiraali

Opin tänään uuden termin, nimittäin hiljaisuuden spiraali, jonka kuvaus kuuluu näin:

"Median kautta ihmiset aistivat, mikä on enemmistön mielipide. Hiljaisuuden spiraalina tunnettu ilmiö saattaa aiheuttaa sen, että julkisuudessa jokin tietty mielipide hautautuu pitkäksi aikaa pois näkyviltä, koska ihmiset ilmaisevat vain median välityksellä aistimaansa enemmistökantaa, jonka seurauksena media uskoo tämän todellakin olevan oikea enemmistön mielipide ja kirjoittaa vain siitä. Näin mediankäyttäjät saavat vahvistusta käsityksilleen ja ovat yhä varmempia mielipideilmastosta, jolloin äänekkäät pysyvät äänessä ja hiljaiset hiljenevät yhä enemmän. Todellisuudessa hiljaisten mielipide saattaa olla enemmistön mielipide, mutta he eivät uskalla sanoa sitä ääneen, koska luulevat olevansa vähemmistössä." http://www10.edu.fi/lukiodiplomi/media/#81

Pitäisi jaksaa siis kommentoida, avata suunsa ja näppäimistönsä, kun monikulttuurisuus, homoseksuaalisuus, sukupuolten tasa-arvo, oppimisvaikeudet, erityisherkkyydet tai muut neurologiset erityispiirteet ja ylipäätään ihmisten oikeus tulla kohdelluksi omana erityislaatuisena itsenään leimataan huuhaaksi ja muoti-ilmiöksi. Kun isoon ääneen julistetaan, että "ei ole ennenkään sellaista ollut, että jotkut höyrypäät vaan ovat keksineet tällaisen ja ovat vaatimassa jotain ymmärtämystä, että lopettaisivat nyt nuo turhat hömpötykset."

Pitäisi jaksaa, vaikka vasta-argumentit ovat asiantuntemukseltaan sellaisella tasolla, ettei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Vaikka tuntuisi, että ei jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan. Vaikka näyttäisi, että lähtee lingolla jättiläistä vastaan.

Koska voihan olla niin, että jättiläinen onkin vain isoääninen kääpiö.

Välitilinpäätös siivoten

KonMarin siivouskirja on puhuttanut ihmisiä. Olen lukenut kirjasta artikkeleita ja blogipostauksia, vaikka en itse kirjaa ole lukenutkaan. Kirjasta on poimittu monia herättäviä ajatuksia. Keväällä minulle sattui muutaman päivän mittainen vapaa, jolloin aloin tehdä perinpohjaista siivousta ja tyhjennystä, "kuolinsiivousta". Ei, en ole sairas enkä vanha, mutta mieleni pohjalla alkoi kolkuttaa ajatus siitä, että täytän kohtsillään neljäkymmentäkaksi, jonka ikäisenä äidinäitini kuoli syöpään.

Ihminen ei suinkaan saa rauhassa elää omaa elämäänsä vaan on lenkki sukupolvien ketjua. Jokin aiempien sukupolvien trauma, kohtalo tai asetelma tulee eteen tulevissa sukupolvissa, vaikka he eivät sitä tietoisesti ajattelisikaan. Levottomuus, outo pelko tai lukko valtaa mielen, kun jokin ikä tai elämänvaihe aktivoituu. Sukutarinoita kerrotaan ja niiden mukana jo edesmenneiden ääni tulee kuuluviin jälkipolville. Saatamme toistaa kohtaloita, ajautua niiden vietäväksi tai yrittää ottaa niistä opiksi.

Olen usein miettinyt, mitä mummoni mahtoi miettiä, kun 30-luvulla tiesi joutuvansa pian jättämään lapsensa, nuorimmaisena 3-vuotiaan äitini, pärjäämään ilman äidin hoivaa. Luulen, että mikäli äidinäitini ei olisi kuollut nuorena, en itsekään miettisi vielä tässä iässä kuolemaa kovinkaan konkreettisesti.

Isäni kuolema noin kuusi vuotta sitten herätti ajattelemaan myös tavaroiden kohtaloa. Tavarat, irtaimisto kuten sanotaan, voivat olla todellinen ongelmien vyyhti jälkeläisille. Mitä tavaroille tehdään, millaisia merkityksiä ne kantavat, miten niiden arvoa punnitaan, mikä on muistojen hinta.

Päädyin siihen lopputulemaan, että ihmisen on tärkeä kohdata kuolevaisuutensa sitäkin kautta, että pysähtyy ajattelemaan jo eläessään tavarapaljouttaan. Haluaako jättää lapsilleen ullakolta kellariin asti ulottuvan vyyhdin perkattavaa siihen hetkeen, kun tunteet ovat muutenkin pinnassa? Tai haluaako tavaroidensa aiheuttavan mielipahaa ja turhautumista? Kannattaisiko jättää jäkeensä vain todella merkityksellisiä esineitä ja nekin mieluiten valmiiksi toivotulle saajalleen nimettyinä?

Ongelma on tietysti se, että ei voi olla varma, mitkä tämän hetken tavarat ovat niitä, joilla on lapsille tunnearvoa. Tuleeko hävittäneeksi sellaista, mitä lapsi olisikin kaivannut. Luultavimmin kiertoon pääsee siivouksen ja raivaamisen myötä kuitenkin joutavaa roinaa, jonka häviäminen nurkista tuo kaikille selkeyttä, tilaa hengittää. Toki on tiettyjä asioita, joita itsekin halusin säilyttää, vaikka ne jonkun muun silmissä olisivatkin turhaa. Olen esimerkiksi säästänyt kaikki saamani kirjeet ja kortit. Hävitykseltä säästyivät myös valokuvat sekä kirjat. En ole minimalismin kannattaja, joten kauniit ja hyvää mieltä tuottavat esineet, joille kodissa on paikka, säilytin kodikkuutta ja lämminhenkisyyttä tuomaan. 

Kirjojani käsittelin sekavin tuntein. Tiedän, että suurimmasta osasta ei saisi euroakaan ja että kolmenkymmenen vuoden päästä niiden kieli ja tyyli on niin vanhahtavaa, että poikani tuskin tulevat niistä montaakaan lukemaan. Minulle ne kuitenkin ovat edelleen tärkeitä, luen niitä toistamiseen ja ne ovat ikään kuin osa identiteettiäni. Ja käypä lukiolainenkin kiitettävästi lainailemassa kotikirjaston antimia. Ne saivat siis edelleen jäädä, lasiovellisissa kirjahyllyissä hyvässä järjestyksessä. 

Valtava helpotus syntyy kuitenkin kakenlaisen joutavanpäiväisen krääsän ja turhien vaatteiden hävittämisestä. Kodit ovat täynnä hetken mielijohteesta hankittuja turhakkeita. Valitettavasti tavaran hamstraaminen voi myös tarttua lapsiin, ja siksi lastenhuoneiden siivoaminen kannattaa tehdä ilman lapsia. Jos lapsi ei viikkoon sen jälkeen ole kysellyt minkään tavaran perään, voi jätesäkit huoletta heittää kierrätykseen. Lasten tavarat ja lelut saattavat kuitenkin olla juuri vanhemmille vaikea pala, kun nostalgiahuuruissa järki sumenee. Itse laitoin lasten äitiyspakkauslaatikoihin muistorikkaita esineitä. Päättäkööt sitten itse aikuisena, ovatko ne heille tärkeitä.

Joku on joskus sanonut, että ihminen haalii neljäkymmentä ensimmäistä vuotta tavaraa ympärilleen, ja seuraavat neljäkymmentä vuotta yrittää päästä siitä eroon. Voi kun olisikin siinä ensimmäisellä puoliskolla ymmärrystä pysähtyä ajattelemaan ennen kuin kantaa mitään huonolaatuista, muka-tarpeellista kotiin. Kaikkinaiset muovihärpäkkeet, kertakäyttökalusteet, hetken muodissa olevat vaatteet ja näppärät vempaimet olisi suosiolla kannattanut jättää kauppaan. Jos niitä on kuitenkin nurkkin kertynyt, on vapauttavaa irtautua tavaroiden kahleista. Kun urakan on tehnyt, ei kaupassakaan tee mieli vaarantaa hyvää oloaan tarttumalla tavaramarkkinoiden tarjontaan.

Ihmisen on hyvä tuulettaa välillä huoneitaan ja komeroitaan, tyhjentää ja tehdä tilaa. Samalla voi raivata ajatuksistaan kuonaa ja karstaa, avartaa mieltään ja tehdä elämässään välitilinpäätöksen.

Mies, joka rakasti järjestystä

Mies, joka rakasti järjestystä -teos kertoo eläkkeelle jääneestä tai jätetystä miehestä, joka on vastikään menettänyt vaimonsa. Tunnollinen työntekijä ja järjestyksen ihminen, joka on pitänyt myös rivitaloyhteisön kurissa ja ojennuksessa, ei löydä enää merkitystä olemassaololleen. Onhan hän menettänyt elämänsä kivijalat - työn ja palvomansa vaimon. Kun paras ystäväkin on aikojen saatossa menetetty, ensin taloyhtiön puheenjohtajuudesta ja automerkkien paremmuudesta taistellessa ja lopulta muistisairauden syövereihin, ei päähenkilö Ovella ole seuranaan kuin lähistöllä tunkeileva kulkukissa.

Kirjaa kuvattiin humoristiseksi, mutta itse en niinkään ajatellut teosta hauskaksi. Teoksen alkupuolesta tuli mieleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, mutta myöhemmin päähenkilö Ove muistutti paljon Clint Eastwoodin esittämää päähenkilöä elokuvassa Gran Turismo. Luulisin, että elokuva on tuttu kirjan kirjoittajalle, ruotsalaiselle esikoiskirjailija Fredrik Backmanillekin. 

Esikoiskirjailijuus näkyy alun haparoinnissa, jopa siinä määrin, että hetken mietti kirjan kesken jättämistä. Tarinan edetessä kerronta kuitenkin terävöityi. Teos vuorottelee nykyisyyden ja menneiden vaiheiden kuvailua, ja varsinkin Oven menneisyyden vaiheet ovat koskettavasti kerrotut. Kirjailijan nuoruus hieman yllätti, kun teoksen lukemisen jälkeen huomasin hänen kuvansa kansiliepeessä. Kustannusvaiheessa olisi ollut paikallaan hieman tiivistää, mutta kyllä tämä kirja luettavaksi kannattaa napata. Oven tarina jää mieleen pidemmäksikin ajaksi.

Pako Siperiasta

Tosipohjainen, saksalainen elokuva Pako Siperiasta (2001) perustuu Joseph Martin Bauerin kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Saksalaissotilas päätyy toisen maailmansodan jälkeen venäläiselle työleirille Siperiaan kaivostyöhön. Hän on sotaan lähtiessään joutunut jättämään raskaana olevan vaimonsa ja pienen tyttärensä, jolle hän on luvannut lähettää kortin ja tulla jouluksi kotiin. Venäläisleiristä pääsee leirin johtajan mukaan vain hautausmaalle, mutta saksalaissotilas on päättänyt päästä pois.

Elokuva on jännittävä, ahdistava ja koskettava. Siinä ei ole mitään ennalta arvattavaa eikä helppoja ratkaisuja. Juonesta ei voi juurikaan kertoa pilaamatta katselukokemusta, joten voin vain suositella sen katsomista. Elokuvan aikana tulee pohtineeksi rangaistuksen, anteeksiannon ja ihmisyyden teemoja, mikä ei elokuvalta ole vähän se. Pako Siperiasta on nähtävissä vielä 13 päivän ajan Areenalta.

J. Karjalainen favourites

Jotkut artistit tai bändit ovat kestosuosikkeja. Yksi niistä on J. Karjalainen. Pitkän tauon jälkeen uutta materiaalia saatiin kuulla Et ole yksin -albumilta, jolta suosikkejani ovat Riisinjyvä ja Kreosoottii. (Erinomainen kokonaisuus on muuten myös tämän levyn pohjalta tehty rap-levy Nyt kolisee.)

Karjalaisella on tietysti iki-ihania rakkauslaluja, kuten Hän, Runo, Telepatiaa, Villejä lupiineja, Sekaisin, Mä meen, Oi mikä ihana ilta tai (Sinuhe Egyptiläisen mieleen tuova) Vuokses sun. Itse en innostunut Lännen Jukka -vaiheesta, mutta muuten J. Karjalainen on kulkenut mukana lapsesta saakka.

Kaksi ehdotonta biisisuosikkiani häneltä ovat seuraavat kaksi, joita tekee mieli kuunnella kerta toisensa jälkeen. Melankolisesta luonteenlaadustani johtunee näiden puhuttelevuus:

Keihäänkärki (klik)
(albumilta J. Karjalainen Electric Sauna, 1996)

Mä käännyn hiljaa pois (klik)
(albumilta Villejä Lupiineja, 1994)

(Kuva: Estormiz, Wikimedia Commons)

Kesää odotellessa

Valoa ei ole paljon, tyyni järvi kuuntelee kuikkia,

vene lipuu ja minä muistan lapsuuden kesät,

avaran järven, muistan miltä tuntui olla

aivan pieni, etsiä ja käsittää,

miten koskivat ilo ja kipu.

Olin jo unohtanut kuinka

kuikat sukeltavat suurin kaarin,

valoa on tarttunut repaleisiin kuusiin,

pystyssä on vielä joku metsä.

Vielä tuoksuu järvi vedeltä,

puu, havisee himmeä haapa,

ja kun alkaa sataa,

näen pisarat veden kalvolla.

(Hannu Mäkelä,

Ikään kuin ihminen, 1980)

(Kuva:Pixabay.com)

Kirkkaat aamut kohoavat: Eeva-Liisa Manner

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet
ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.

(Eeva-Liisa Manner,
Niin vaihtuivat vuoden ajat, 1964)

(Kuva: Pixabay.com)

Ennen kevättä: Katri Vala

Kevät nukkuu aavistavana
pimeässä metsässä.
Kulje äänettömin askelin,
älä puhu kuumia sanoja
näiden puiden keskellä,
jotka odottavat väristen!

Käteni on kädessäsi
kuin silmu pimeässä mullassa.
Aurinkoni, älä nouse vielä,
älä kumarru herättäen ylitseni!
Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi
nukkuvan kevään äärellä
keskellä syntymättömän elämän
jumalallista suloa.

              (Katri Vala)

Tuhat tytärtä: Juuli Niemi

Sattuipa silmääni kirjakaupan hyllystä mielenkiintoinen kirjan kansi ja nimi, ja siirtyipä kirja sitten kassan kautta kotiin asti. Kyseessä oli Juuli Niemen tänä vuonna ilmestynyt runoteos Tuhat tytärtä. Hänestä en ollut ennen kuullut mutta otin netitse selvää. Hän on 1981 syntynyt proosarunoilija ja käsikirjoittaja, joka on vuodesta 2003 alkaen kirjoittanut kaksi runotarinaa (Tara, Pitkästä ilosta), novellikokoelman (Tule hyvä) ja kaksi runokirjaa (Yömatkat, Tuhat tytärtä) sekä käsikirjoittanut novellielokuvan Kesäpaikka ja elokuvan Roskisprinssi.

Kirjakaupassa silmäilin paria runoa enkä tietenkään ison sisarusparven nuorimpana voinut vastustaa muun muassa seuraavanlaisia säkeitä:

"Pienin sisko rakastaa aina eniten

kaikkea sitä, minkä jokainen kasvaessaan kadottaa."

"Pienin sisko omistaa vain sen

minkä toiset hylkää,

meren likaisimman vaahdon

sen kauneuden

ja väsyneiltä karkaavat huokaukset."

"Pikkusisko hakeutuu rannalle

ja antaa veden huuhdella taskunsa tyhjiksi.

Jos puhelinta ei olisi viety

hän soittaisi isosiskoille ja kertoisi että

pienin on opetettu antamaan leikeissä periksi."

"Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.

Niin saattaa käydä

ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä

että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina."

Runot käsittelevät perhettä ja sukua. Runojen keskushahmo on nuorin tytär, jolla on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän siskoa ja veli, joka on kadonnut. Runoissa puhutaan myös äidistä, isästä, isoäidistä, tädistä, sukujuhlista, matkoista, talosta, perheen autoista ja muistoista.

Runoissa käsitellään perhesuhteita, erityisesti sisaruussuhteita, mutta myös lapsien suhteita vanhempiin sukupolviin. Käsittelyyn pääsevät esimerkiksi perinteinen perheenisä, kukkien sisko, paha sisko, lempitäti ja veli, joka ei halunnut olla veli.

Viidennessä osassa siirrytään kuvaamaan parisuhdetta. 

"Silloin vuosia sitten

matkustin sinne mistä tulivat ne sukulaiset

jotka osasivat nauraa

ja katsoin näitä samoja koivuja ja ei kenenkään veden yli

rakennettuja puusiltoja

ja minusta putosi palanen.

Tulin kotiin luoksesi vähempänä kuin ennen

ja sinä päätit etsiä, etsiä, etsiä sitä mikä minusta puuttui."

Vaikka jonkinlaista linkkiä muun kirjan teemaan yritetäänkin luoda, jäävät erityisesti tämän osan kolme viimeistä runoa mielestäni irrallisiksi ja tyylikin muuttuu jollain tavalla hajanaisemmaksi ja etäisemmäksi.

Perhekuvauksista sen sijaan löytyy osuvia ja koskettaviakin runoja, joihin sisarusparvessa kasvaneet varmasti samaistuvat. Runoista hahmottuu kuva erilaisista perheenjäsenistä, kohtaloista ja tavoista kohdata ja olla kohtaamatta. 

LUOMISKERTOMUS

Taisin olla aluksi vain sätkivä särki

pelkkä joutokala.

Muut opettelivat avullani perkaamaan.

Taisin käydä sisuksiltani aika tyhjäksi.

Mutta sitten rakensin sillan pyrstöstä päähän.

Opin heijastamaan ja välkehtimään

ja suomujen alle peilasin puhtaanharmaata vettä."

Pääsiäismuna - Ylösnousemuksen symboli: Piispa Arseni

"Kirja kertoo pääsiäismunien historiasta ja ortodoksisen kirkon pääsiäisperinteestä. Teoksessa esitellään venäläisiä ja suomalaisia pääsiäismunia ja opastetaan, kuinka erilaisia tekniikkoja käyttäen munia voidaan koristaa. Kirjan kuvitus koostuu pääosin suomalaisissa yksityiskokoelmissa olevista pääsiäismunista sekä suomalaisten taiteilijoiden ja harrastajien koristelemista munista."

Jo ikivanhoissa kulttureissa munaa on pidetty luomisen, hedelmällisyyden, lämmön, ilon, valon ja luonnon uudelleen syntymisen symbolina. Varhaiskristityt ottivat munan edustamaan pääsiäisen ydinsanomaa: Kristus nousi kuolleista, voitti kuolemalla kuoleman ja antoi ihmisille uuden elämän. Punainen pääsiäismuna muistuttaa Kristuksen vuodattamasta verestä ja on ylösnousemuksen symboli.

Palmusunnuntaina suoritetun virpomisen palkkana annettiin maalattu, koristeltu tai suklaamuna, mutta paaston takia palkka käytiin hakemassa vasta pääsiäisenä. Ortodoksisessa kulttuurissa ystävät ja sukulaiset antavat toisilleen lahjaksi pääsiäismunia, joissa on yleensä slaavinkielen kirjaimet XB eli Hristos Voskrese - Kristus nousi kuolleista.

Vanhan kristillisen perimätiedon mukaan Magdalan Maria lahjoitti ensimmäisen pääsiäismunan Rooman keisari Tiberiukselle Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Siihen aikaan hallitsijalle oli tapana viedä lahjoja. Marian ainoa rikkaus oli hänen uskonsa, joten hän vei keisarille kananmunan ja sanoi: "Kristus nousi kuolleista! Katso, tämä muna on kuollut, mutta sen sisällä on uusi elämä."

Kerran vielä, Harvey - Last chance, Harvey

Jos edellinen postaus oli elokuva noin kolmikymppisistä, tämänkertainen tuttavuus on elokuva noin viisikymppisistä. Brittiläisen Joel Hopkinsin kirjoittama ja ohjaama yhdysvaltalainen draama Kerran vielä, Harvey näkyy kuukauden verran Areenassa. Elokuvan pääosissa ovat Amerikassa asuva mainosmusiikin säveltäjä Harvey (Dustin Hoffman) ja englantilainen lentoemäntä Kate (Emma Thompson). Näyttelijöistäkin voi jo päätellä, että kyseessä on laatudraama.

Harvey matkustaa Lontooseen tyttärensä häihin, mutta kaikki ei ole hänen elämässään hyvin. Harvey on syrjässä vähän kaikesta. Hän on vieraantunut jo vuosia sitten tyttärestään, joka vanhempien eron jälkeen on asunut äitinsä ja isäpuolensa luona. Hän tekee tietokoneella mainosmusiikkia, mutta alaa ovat valtaamassa nuoret ja trendikkäät, joten Harveylle annetaan enää yksi mahdollisuus onnistua työssään.

Kate on jäänyt pyörimään elämässään pieniin ympyröihin. Hän huolehtii yksin asuvasta äidistään, tai ehkä paremminkin äiti huolehtii Katesta ja tämän naimattomuudesta. Kate käy töissä, äidillään ja kirjoittamiskurssilla, mutta muuten hänellä ei juuri sosiaalista elämää ole. Nämä kaksi syrjään vetäytyjää päätyvät kuitenkin kohtaamaan toisensa.

Elokuva on lämminhenkinen, ja siinä käsitellään kipeitä kokemuksia. Monessa kohdassa nousi pala kurkkuun. Siinä oli myös paljon rakkautta ja kauneutta. En tiedä, miksi minua niin kovasti liikutti kohtaus, jossa nuori morsian illalla hääjuhlan päätteeksi nousee hääpuvussaan taksiin ja kietoo lämpimän huivin ympärilleen. Jotenkin siinä oli kipeää kauneutta, ja tuli mieleen, että toivoisin näkeväni vielä joskus omat lapseni tuossa samassa tilanteessa: aikuistuneina, itsenäistyneinä ja täynnä onnellista toivoa. 

Elokuva oli tarina aikuisesta miehestä ja naisesta, joiden elämä on sellaista, kuin se usein todellisuudessakin voi olla. Sen henkilöt ovat aitoja ja tapahtumat tuntuvat pakottamattomilta. Tämä on draama aikuiseen makuun, ja voin sitä lämpimästi suositella.

Take this waltz - elokuva suurista tunteista

Perjantaina tuli Avalta elokuva Take this waltz, joka on edelleen nähtävissä Katsomossa. Katsoin elokuvaa ja ihmettelin, miten amerikkalainen elokuva voi olla näin epäamerikkalainen. No, se johtui siitä, että elokuva ei ollutkaan amerikkalainen vaan kanadalaisen Sarah Polleyn ohjaus.

Elokuvaa on kuvattu draamakomediaksi, mutta itse jättäisin sanan komedia pois siitä huolimatta, että elokuva on varsinkin alkupuolella kerronnaltaan hyväntuulinen. Pidin kovasti siitä, että elokuvassa ei ollut kliseitä, siirappisuutta eikä Hollywood-leffojen ennalta-arvattavia käänteitä. Elokuvan musiikki tuki myös mainiosti juonen kehittelyä (mm. nimikappale Leonard Cohenilta).

Elokuvan pääosassa on aviopari Margot ja Lou (Michelle Williams ja Seth Rogen). Margot rakastuu taiteilija-riksankuljettaja Danieliin (Luke Kirby), ja juoni kulkee tämän kolmikon tunteita peilaten. Ja voi pojat ja tytöt, miten taitavaa tunteiden näyttelemistä leffa sisältää, oli kyseessä sitten epävarmuus, ilo, viettely, epätoivo, pettymys tai suru. Kaikkien kolmen päähenkilön suorituksille nostan vaikuttuneena hattua. Mitä heittäytymistä! Polleytä onkin kehuttu henkilöohjauksesta, mikä selittynee osaltaan hänen näyttelijätaustallaan.

Elokuvassa pyöritellään riippuvaisuuden, itsenäisyyden ja rakkauden teemoja. Margot on ryhtynyt vakavaan parisuhteeseen ennen kuin hän on oppinut tuntemaan itsensä. Hän odottaa ensin aviomiehensä, sitten Danielin täyttävän koko hänen elämänsä ja tuovan hänen elämäänsä tarkoituksen. Hän hakee suuria tunteita toisista, ja hänellä on hyvin vähän omaa elämää. Ehkä viimeisen minuutin aikana on nähtävissä uusi, itsenäisyyteen pyrkivä Margot. Elokuvan teema kiteytyy mielestäni ystävän lausahdukseen Margotille: "Yleisesti ottaen...elämässä on aina aukko. Sitä ei yritetä täyttää hullun lailla."

Anna Ahmatova: Valitut runot

Leena Lumi on blogissaan ylistänyt Anna Ahmatovan lyriikkaa. Uteliaisuuteni heräsi, ja luin Valitut runot. Ohessa ovat itseäni eniten puhutelleet runot kokoelmasta. Nämä runot resonoivat omien ajatusteni kanssa. Puhuvat äänellä, jonka kuulen (Happoradiota lainatakseni). Viimeinen runo on ehkä paras koskaan lukemani. Niin koskettavaa!

Sonetti meren rannalla

Täällä kaikki jää elämään jälkeeni,

tuo linnunpönttökin ränsistynyt,

ja tuoksu, tuoksu keväinen,

meren yli tänne lennähtänyt.

Ja ikuisuudesta kutsuu ääni,

jota ei kukaan voi vastustaa.

Kukkivain kirsikanoksien ylle

kuu luo hopeaista loistettaan.

Ja näyttää nyt kovin helpolta

tuo vaaleana hohtava tie,

joka smaragdinvihreän tiheikön läpi

jonnekin sanomattomaan vie...

Ja etäällä runkojen lomassa

on vieläkin runsaammin valoa -

kuin polulla lammen rannassa

Tsarskoje Selon puistossa.

 (Anna Ahmatova, 1958)

Olen oppinut elämään viisaasti, karusti,

rukoilen Jumalaa, tähyilen taivasta,

illan suussa kävelen pitkään,

väsytän turhaa kaipausta.

Kun pihlajanterttu on kypsyyttään raskas

ja ohdake kahisee rotkossa,

teen hilpeitä lauluja elämästä,

joka on niin kaunis ja katoava,

Kun palaan, pörröinen mairea kissa

kehrää ja nuolaisee kättäni.

Sahan tornissa järven rannalla

liekki leimahtaa kirkkaasti.

Jos haikara laskeutuu katolle,

sen huuto rikkoo hiljaisuuden.

Jos sinä nyt koputat ovelle,

sitä tuskin edes kuulen.

(Anna Ahmatova, 1912)

"Mustalaisnainen, missä on lapsi,

joka itki mustan huivisi alla?

Missä on pieni esikoispoikasi,

mitä hänestä tiedät ja muistat?"

Äidin osa on valoisaa kidutusta,

minä en ollut sen arvoinen.

Portti aukeni valkeaan paratiisiin,

Magdalena vei pienen poikani.

Päiväni ovat iloiset, hyvät,

unohduin pitkään kevääseen,

mutta käteni kaipaavat taakkaansa,

hänen itkunsa kuulen unessa.

Joskus sydän on levoton, ontto,

ja muisti hämärtyy, tyhjenee,

pimeissä huoneissa harhailen

hänen pientä kehtoaan etsien."

(Anna Ahmatova, 1914)

Yhdet peilaavat itseään rakastajan katseissa,

toiset juovat aamunkoittoon asti;

minä taas keskustelen kaiken yötä

hillittömän omantunnon kanssa.

Sanon: "Raskasta taakkaani, tiedätkö,

olen kantanut ties kuinka monta vuotta."

Mutta sille ei aikaa ole olemassa,

eikä paikka sille mitään merkitse.

Ja taas on pimeä laskiaisilta,

pahaenteinen puisto, hevosen

          kiireetön juoksu,

ja tuuli, tulvillaan onnea, iloa,

puhaltaa ylleni taivaan jyrkänteiltä.

Ja pääni päällä tyyni todistaja,

kuu kaksisarvinen... Oi sinne, sinne,

ikivanhaa tietä kaariportin alta,

sinne missä joutsenet ja kuolleet vedet.

(Anna Ahmatova, 1935)

Yksi kulkee suoraa tietä,

toinen kaartelee,

ikävöi takaisin isänkotiin,

rakastaan kaipailee.

minä onnettomuuttani kohti kuljen,

en suoraan enkä kaarrellen,

vaan ei-minnekään ei-milloinkaan,

kuin juna sivuun raiteiltaan.

(Anna Ahmatova, 1940)

Kun kuu makaa ikkunalaudalla

kuin meloniviipale ja ilma tukahduttaa,

kun ovi on suljettu ja talo loihdittu

sinisen visterian höyhenenkevyin oksin,

saviruukkuun kaadettu kylmää vettä

ja valkea pyyhe hohtaa puhtauttaan,

vahakynttilä palaa yöperhosia houkutellen

kuin lapsuudessa - voisin riitit aloittaa.

Mutta hiljaisuus jyrisee, ei kuule sanojani.

Silloin rembrandtilaisten nurkkien pimeydestä

jokin kieppuu esiin ja saman tien kätkeytyy,

mutta minä en säpsähdä, en edes pelkää...

Täällä hiljaisuus pyydysti minut verkkoonsa.

Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin.

Peilissä kaksoisolentoni ei minusta piittaa.

Kohta nukun makeasti. Yö, hyvää yötä.

(Anna Ahmatova, 1944)

Äänet hajosivat tuhkaksi eetterissä,

yönpimeäksi tekeytyi aamunsarastus.

Iäksi vaienneessa maailmassa

vain kaksi ääntä: sinun ja minun.

Mutta tuuli kantaa kellojen soittoa

näkymättömiltä Laatokanjärviltä,

tuuli muuntaa yöllisen keskustelumme:

kaksi sateenkaarta ristikkäin

hohtavat haurasta valoa.

(Anna Ahmatova, 1945)

KUUDES

Muistoilla on kolme vaihetta.

Ensimmäinen on kuin eilispäivä.

Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,

niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan, 

vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,

mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta -

ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,

on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...

Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...

Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin

laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,

talvisin kylmä, kuuma kesäisin,

siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,

hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi

ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,

ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan

ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä

ja karistavat karkaavan kyyneleen

väsyneiltä luomiltaan - huokaavat raskaasti...

Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,

taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,

ei enää ole tapahtumain todistajia,

ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,

ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,

me emme enää kutsu niitä takaisin,

niiden paluu pelottaisi meitä.

Ja jonakin aamuna näemme, että tie

tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,

ja vihasta ja häpeästä huohottaen

juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)

kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,

eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.

Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!

Ja silloin seuraa se kaikkein katkerin:

me tajuamme, että tuo menneisyys

ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,

se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,

emmekä kuolleitamme enää tuntisi,

ja ne, jotka Luoja meistä erotti,

ovat tulleet toimeen oikein hyvin,

jopa paremminkin ilman meitä...

(Anna Ahmatova, 1945)

Flunssalukemistoa: Peura, Bradley ja Teir

Viidettä päivää (todennäköisesti) influenssan kourissa ei ole voinut tehdä juuri muuta kuin lukea ja katsoa sarjoja. Loppuun olen saanut kolme kirjaa: yhden ahdistavan, yhden harmittoman ja yhden miellyttävän.

Maria Peuran teosta On rakkautes ääretön en olisi halunnut lukea. Lukupiirissä seuraavaksi käsiteltävää siirtelin syrjään ja välttelin, koska aihe on niin kamala, mutta vihdoin se oli luettava. Pieni Saara-tyttö jätetään isovanhemmille hoitoon määräämättömäksi ajaksi, koska alkoholisoituneista vanhemmista ei ole huolehtijoiksi. Saara joutuu häikäilemättömän pahan isosisänsä hyväksikäytön kohteeksi. Isoäiti on miehensä talutusnuorassa ja osallistuu osaltaan tytön nöyryyttämiseen. Kirja tuo esiin sen, miten kohtalot seuraavat uusiin sukupolviin, mikäli vanhemmista ei ole lapsiensa suojelijoiksi. Lopussa on ennakoitavissa, että Saara löytää elämäänsä hyvyyden eikä toisten ja itsensä tuhoamisen spiraali pääse jatkumaan. 

Alan Bradleyn Piiraan maku makea on blogeissa paljon käsitelty teos. Odotin Agatha Christiemäistä nerokasta dekkaria, mutta odotukset eivät täyttyneet minun kohdallani. Kerronta oli näppärää ja lukeminen jouhevaa, mutta itse tarina ei oikein kantanut. Jännitystä ei juurikaan saatu luotua. Pahin pettymys oli loppuratkaisu. En voi ymmärtää loppukohtauksia,  joissa lähes kaikki olennainen ja ratkaiseva tapahtuu, kun päähenkilö on poissa pelistä. Saman pettymyksen koin aikanaan Harry Potter ja Viisasten kiven yhteydessä. Päähenkilö on tajuttomana, ja sillä aikaa kaikki on ratkennut. Höh! Ihan niin helppoon ratkaisuun ei Bradley ollut turvautunut, mutta aika lähelle kuitenkin. Ennemmin luen uudelleen Christieitä tai Viisikko-sarjaa. Tästä teoksesta ei mielestäni ole näiden manttelinperijäksi.

Miellyttävä, ilmava ja mukaansatempaava sen sijaan on Philip Teirin esikoisromaani Talvisota - avioliittoromaani. Teos kuvaa Maxia ja Katriinaa, ammatillisesti menestynyttä, kuusikymppistä pariskuntaa, jolla on kaikki hyvin mutta joka kipuilee sen kanssa, onko elämä sellaista, kuin sen piti olla. Lisäksi kirja kertoo heidän perheellisestä tyttärestään Helenistä ja Lontoossa taidetta opiskelevasta tyttärestään Evasta. Kerronnassa on jotain samalla tavalla kiinnostavaa kuin Linn Ullmannin tyylissä, vaikka Ullmannin kerronta paljon runollisempaa ja syvällisempää onkin. Kirjasta tuli myös mieleen hyvät kotimaiset sarjat, kuten Sydänten akatemia, Vuoroin vieraissa tai Toisen kanssa.

Teirin teoksiin voisin vastaisuudessakin tarttua, koska jo esikoinen on näin hallittua laatua. Toivottavasti hän vain uskaltautuu vastaisuudessa vielä rohkeammin henkilöiden pään sisään. Tyttärien tarinoita syventämällä heistä olisi saanut omat kirjansa kummastakin, ja tässä teoksessa olisi voitu keskittyä pelkästään vanhempien elämän kipukohtiin. Hyvä kuitenkin näinkin.

"Milloin sitä alkoi olla tyytyväinen elämään? Viidenkymmenen ikäisenäkö? Siinä tapauksessa Eva toivoi olevansa jo niin vanha, hän toivoi, että olisi jonain päivänä huoleton, ettei mieltä koko ajan painaisi inhottava häpeä siitä ettei suorittanut tarpeeksi, että oli velkaa jollekulle."

Ihana nähä ja muita kirjoituksia: Anna-Leena Härkönen (Otava)

Ostin kirjakaupasta tammikuussa Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Ihana nähä ja muita kirjoituksia. Ennestään hyllyssä on aiemmat kolumnikokoelmat, joista varsinkin ensimmäistä, Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, olen useaan kertaa lukenut ja nauranut kyyneleet valuen.

Seuraavien kokoelmien terävistä huomioista ja nasevista analyyseistä vaikutuin myös, vaikkeivat ne niin hersyviä nauruja herättäneetkään. Viimeisimmässäkin on paljon hyvää. On kiehtovaa lukea ihmisestä, jolla on häpeämätön itsevarmuus, joka mokailee ja joutuu nolottaviin tilanteisiin mutta joka osaa kirjoittaa elämästään suorasukaisen napakasti.

Härkönen vanhenee samaa tahtia kanssani, joten on herkullista lukea katsantokantojen asteittaisesta muuttumisesta, mihin olen itsekin törmännyt. Puutarhanhoito alkaakin hieman kiinnostaa, muisti alkaa pätkiä, lasten esitykset liikuttavat, keski-ikäistyminen ei tuokaan luultua seesteisyyttä, nukkuminen alkaa olla yhä tärkeämpää, kuten oman ajan ottaminenkin. 

Käsittelyyn pääsevät jälleen shoppailu- ja kosmetiikkateemat, joista itse en niinkään enää innostu. Ulkonäkö puhuttaa edelleen, mutta nyt jo hieman viiltävämmällä sävyllä: "Kerran yksi urheilijanuorukainen valitti minulle, miten kuvottavaa on kun baaritiskillä ei saa olla rauhassa sen takia, että kaikki 'keski-ikäiset sellureidet' tulevat tilittämään. Minä nauroin. Ilmaisu kuulosti huvittavalta. Olin kahdenkymmenenviiden. Nyt en enää nauraisi. Voi olla, että kaataisin viinilasillisen jätkän päähän. "

Ihana nähä sisälsi kaksi samaa kolumnia kuin Palele porvari ja muita kirjoituksia -kokoelma: Aprillia (lyhennetty versio Selviytyjät-kolumnista) ja Toisin sanoen. Hieman halju olo siitä tuli. Liekö kyseessä kustantajan kömmähdys vai mikä?

Kuusi kolumnikokoelmaa, Kauhun tasapaino, Terveisiä pallomerestä, Palele porvari, Laskeva neitsyt, Takana puhumisen taito (kylkiäislahja Kirjan ja ruusun päivänä 2014) ja Ihana nähä, on humoristinen, kärkevä, nokkela ja kiinnostava lukupaketti asioista, joita itsellekin on käynyt tai voisi käydä. Kolumneissa kerrotaan myös kiinnostavia anekdootteja näyttelijä- ja kirjailijatuttavuuksien sattumuksista. Jutuissa pureudutaan pieniin ja suuriin asioihin. Niissä käsitellään ärtymyksen aiheita, ihmissuhteita, lapsuuden ja nuoruuden muistoja, hyviä ja huonoja hetkiä. Näihin kirjoihin on helppo tarttua, ja niiden matkassa viihtyy. 

HAASTE: Ilahduta bloggaajakaveria

Emonen Tipulassa-blogista on aloittanut hauskan haasteen, johon Milla "Kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita" -blogista minut haastoi. Kiitos Millalle siitä!

Haastan mukaan Mari a:n Mari A:n kirjablogista sekä Satun Satun luetut-blogista. Näissä blogeissa kirjoitetaan kirjoista mukaansatempaavasti ja kiinnostavasti. Kirjamaku on myös monipuolinen, joten lukuinspiraatiota löytyy monenlaisiin hetkiin. Ohjeet osallistumiseen löytyvät alta. Toivottavasti innostutte lähtemään mukaan!

Säännöt ovat yksinkertaiset:

- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, ylläolevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa!

- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!

- Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia. :)

Lumilapsi: Eowyn Ivey (Bazar)

Mabel ja Jack asuvat 1920-luvulla Alaskassa. He ovat viisissäkymmenissä oleva, ennenaikaisena syntyneen ainoan lapsensa menettänyt pariskunta. Jackin aika menee peltoa raivatessa, maatilan töitä tehdessä ja metsästysretkillä, mutta Mabel elelee talossa elämänhalunsa menettäneenä.

Eräänä talvi-iltana he tekevät lumesta tytön, jolle Mabel pukee lapaset ja kaulahuivin. Aamulla vaatteet ovat hävinneet ja pienet jäljet johtavat lumessa metsään. Pariskunta alkaa nähdä vilauksia valkohiuksisesta tytöstä, jolla on jäänsiniset silmät. 

Lumilapsen juonesta en halua kertoa enempää, koska jos kirjaa ei ole lukenut, juonikuvaukset pilaisivat koko kirjan idean. Sen verran voi kuitenkin kertoa, että teos on kirjoitettu kauniisti mutta todentuntuisesti (asuuhan kirjailija itsekin keskellä Alaskan villiä luontoa). Lukija voi elää mukana ankaran luonnon ja uudisraivaajaelämän välisissä voimainkoitoksissa. Kirjan hahmoihin tutustuu helposti elävän kerronnan myötä. 

Kirjassa on realistista elämänmakua mutta myös kauneutta, syviä pohdintoja sekä syvän epätoivon ja kepeän onnen vaihteluita, niin kuin elämässä aina on. Välillä teoksen tunnelmasta tulee mieleen lapsuuden Pieni talo preerialla, vaikka Lumilapsen teemat koskettavatkin syvemmin kuopauksin.

Lumi on kirjan nimen mukaisesti keskeinen tekijä tapahtumissa, ja henkilöiden elämä rytmittyykin vuodenaikojen - ja lumen liikkeiden - mukaan: "Molekyylin toiseksi muuttumisen tarkka tiede - sitä Mabel ei osannut selittää, mutta ei hän osannut selittää sitäkään, miten sikiö muotoutui kohdussa, miten soluista tuli sykkivä sydän ja toivoa täysi sielu. Hän ei voinut käsittää pilvistä muovautuvien lumihiutaleiden kuusikulmaista ihmettä, kiteytyneitä saniaisia ja höyheniä, joita tuiskuaa takinhihalle, valkoisia tähtiä, jotka sulavat heti johonkin osuessaan. Miten sellainen voima ja kauneus saattoi ilmetä jossain niin pienessä ja katoavassa ja tiedon tuolle puolen jäävässä?"

Ulkoisten tapahtumien vähäeleisyydestä huolimatta tässä kirjassa eletään täyttä elämää. Mabel ja Jack eivät ole valinneet helppoa osaa lähtiessään Alaskaan, eikä kohtalokaan ole varannut heidän osalleen sileintä tietä kuljettavaksi. Pariskunnan ystävä kuitenkin toteaa osuvasti: "Emme me koskaan tiedä, miten tulee käymään, emmehän? Elämä viskoo meitä aina sinne tänne. Siitähän se seikkailu syntyy. Siitä, ettei tiedä, mihin päätyy ja miten pärjää. Kaikki on yhtä mysteeriä, ja kun me muuta väitämme, me vain valehtelemme itsellemme. Kerrohan, milloin sinä olet tuntenut eläväsi kaikkein voimallisimmin?"

Kirkkaat päivä ja ilta: Inka Nousiainen (Siltala)

Tämän kirjan piti olla lyhyt ja ohut. Olin ajatellut lukea sen parissa illassa, ja palauttaa lukupiirin kaappiin kirjastoon, mutta eihän se mennytkään niin.

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta olikin suuri kirja. Sen lauseita piti maistella, lukea uudestaan, yrittää saada niistä irti kaikki, mitä niissä oli sanottu ja mitä niihin oli kätketty. Yhdestä ajatuksesta lähti avautumaan uusia ajatusketjuja, havaintoja ja oivalluksia tai sitten vanhoja tarinoita ja muistoja. Ei kirjaa voi lukea nopeasti, jos joka sivulta lähtee mielessään uusille matkoille, palaa takaisin ja lähtee taas kiertoteille.

Kirjan virkkeet olivat kauniita kuin runot. Ne tuntuvat tarkkaan harkituilta taideteoksilta kukin. Tällaisen kirjan äärellä ei voi kiirehtiä tai ahmia vaan on annettava ajatuksille avaruutta, tunteille tilaa.

"Hän oli pysytellyt äitinsä sisuksissa yliaikaiseksi asti ja tullut maailmaan tyynenä ja suurisilmäisenä kuin rukoilijasirkka." Näin kuvataan Iida, jonka tarinaa kirja pääosin kertoo. "Iidan jälkeen oli vuorossa Anni, joka oli näyttänyt närkästyneeltä jo vauvana ja saanut ensimmäisten hampaidensa mukana keuhkorauhastulehduksen, ollut siitä lähtien epäluuloinen aina, nähnyt kaikissa asioissa epäonnistumisen mahdollisuuden tai synkän sanoman." Viimeisenä sisarparveen syntyy Edla, jonka vanhuuden päivistä kirjassa myös kerrotaan. Haaveellinen Edla oli syntyessään "solakka kuin ruoko, leijuva kuin linnun rintauntuva". 

Kun Iida saapuu vuonna 1938 opettajaseminaarin jälkeen ensimmäiseen työhönsä ja uuteen kotiinsa, hän on onnellinen heti. "Se, mikä Iidan sisällä siitä lähtien liikkui. Se jomotti hänen ihonsa alla ja sai kaiken tuntumaan erityiseltä: taivaan ja veden värit, iltaisin höyryävät pellonreunat, jossain haukkuvan koiran, kaulushaikaran äänen." Hänen elämänkulkuunsa liittyvät nuoret miehet Oskari, Anania ja salaperäinen Elias, johon Iida rakastuu. On myös uusi ystävä Varpu, koulun rehtori Heimo ja tietysti koko kylän väki, sillä kuten Varpu sanoo: "Sellainen kylä tämä on. Sinä kuulut nyt kaikille."

Toisen kouluvuoden alussa Saksa hyökkää Puolaan ja Suomessa aletaan varustautua sotaan. Pidän kirjoista, joissa yhteiskunnallisetkin asiat kuvataan yksilön kautta. Jokainenhan kokee maailman tapahtumat henkilökohtaisesti, sillä hetkellä, kaiken keskellä, osaamatta tapahtumahetkellä eritellä kokonaisuutta, kuten jälkipolvet voivat tehdä. Myös Iidan sisällä tapahtuu myllerrys: "mitäpä jos se ei ollut ihmisen toukka ollenkaan, jos se olikin vaikka perhosen toukka ja perhoseksi kasvettuaan lennähtäisi hengityksen mukana suusta ulos jonakin yönä hänen nukkuessaan."

Iidan tarinan ohella ollaan nykyajassa, jossa vanha Edla saa avukseen Viljamin, nuoren palomiehen, joka on tulossa tahtomattaan isäksi. Viljami on elänyt aina äitinsä kanssa, isättömänä, ja on nyt hukassa elämänsä kanssa. "Hän haluaisi olla polvillaan, heikkona jonkun edessä. Jonkun pitäisi puhaltaa pois se torjuvuuden kelmu, joka on ollut kietoutuneena hänen ympärilleen lapsesta saakka". Viimeisissä luvuissa tarinat kietoutuvat merkityksiä antavasti yhteen.

Nousiainen kuvailee hetket, ympäristöt ja tunnelmat tarkka-aistisesti. "Ympärillä seinät rapsahtelivat hiljakseen, siellä jossakin nekin olivat, seinien sisään kovertuneet salaiset käytävät. Joku pienenpieni saattoi aina nähdä kaiken." Tai kun Elias pysyy poissa mutta tulee vielä kerran takaisin: "Ja Iida tunsi sen taas, olennon heidän välissään, se leijui siinä yhtä itsestään selvästi kuin he kävelivät kuukaudet välistään pois, niitä ei ollut kuten ei ollut mitään raskasta ja mahdotonta." Nousiaisen kerronta on parhaimmillaan vanhan ajan kuvailussa; sanavalinnoista voisi luulla, että kirjailija on itse tuon ajan elänyt.

Inka Nousiainen on mestarillinen sisäisen kuvaaja. Kirjan rytmi on sisäisestä ulospäin; mielenliikahdukset, ajatukset ja tunteet ovat toimintaan liikuttavia voimia. "Sillä se mikä tekee kipeää, tulee sisältäpäin, ei ulkoa."

Lasilinna: Jeannette Walls

Lasilinna on newyorkilaisen toimittaja Jeannette Wallsin kansainväisesti menestynyt elämäntarina. Hän vaikeni taustoistaan pariksi vuosikymmeneksi, kunnes kirjoitti tämän lumoavan, paljastavan, raadollisen ja tunteikkaan omaelämäkerran.

Ensimmäinen muistikuva Jeannettella on hänen syttymisensä tuleen kolmevuotiaana, kun hän keittää kaasuliedellä nakkeja. Äiti nimittäin sanoo hänen olevan varhaiskypsä ja antaa hänen usein laittaa ruokaa. 

Perheeseen kuuluvat äiti, isä, Jeannetten isosisko Lori, pikkuveli Brian ja vielä viimeisenä perheeseen syntyvä Maureen. Vanhemmat ovat boheemeja, välinpitämättömiä, tyhmiä, älykkäitä, raivostuttavia, itsekkäitä, hyväntahtoisia, julmia, herkkiä, vastuuttomia, oikeudenmukaisia, röyhkeitä, villejä, laiskoja, kiihkeitä, tunteettomia, rakastavia ja raivokkaita, kaikkea vuorotellen. Lori on taiteellinen, Brian on rohkea, Maureen on kaunis ja Jeannette on päämäärätietoinen ja topakka.

Perhe tekee äkkinäisiä muuttoja ympäri Yhdysvaltoja. Matkaan lähdetään yleensä yöllä, kun velkojat ja vuokranperijät ovat päässeet liian liki. Äiti olisi ammatiltaan opettaja, jolle riittäisi töitä, ja isäkin tekee töitä sähköhommissa, mutta kummastakaan ei ole käymään vakituisesti töissä, ottamaan vastuuta perheestä eikä elättämään heitä. Perhe elää nälässä, liassa, puutteessa ja vaarojen keskellä, paitsi jos rahaa on jostain tullut, jolloin se pannaan sumeilematta menemään. 

Äiti on varakkaasta perheestä mutta inhoaa sovinnaisuutta ja haluaa elää vain taiteelleen. Isällä on suuria keksintöjä työn alla, ja hän haaveilee rakentavansa perheelle upean lasilinnan, jonka piirustuksia hän kehittelee. Tärkein asia isälle on kuitenkin alkoholi, joka tekee hänestä lupsakan seuramiehen ja väkivaltaisen pirun ja johon perheen vähät rahavarat hupenevat.

Kaiken tämän keskellä älykkäät lapset yrittävät selviytyä yhdessä: käydä koulua, hankkia ruokaa, saada vanhemmat ryhdistäytymään ja puolustautua niin lastensuojelua, julmia koulutovereita kuin lähenteleviä aikuisiakin vastaan. Äidistä ja isästä ei suojelijoiksi ole. He uskovat lapsen karaisemiseen ja luottavat heidän selviytymiseensä. "Hyvä kun tuli kasvatettua teidät reippaiksi", isä toteaa hengenvaarallisen talohökkelin ostettuaan.Toisinaan taas isä kertoo tarinoita, pidetään hauskaa, reissataan uusiin seikkailuihin, nauretaan ja tanssitaan. 

Kun kotitalo homehtuu ja alkaa hajota kokonaan, vanhemmat ovat yhä vähemmän läsnä, äiti henkisesti ja isä fyysisesti, ja elämä alkaa käydä toivottomaksi, Jeannette päättää, että hän ei jää kuolevaan kaivoskylään hiilipölyn keskelle vaan lähtee New Yorkiin. Jeannette on alkanut säästää rahaa koulun ohella tekemistään tilapäistöistä. Hän on löytänyt intohimonsa kirjoittamisesta ja tekee koulun lehden.

Pääseekö hän New Yorkiin, selviääkö perhe, periytyykö kohtalo? Sen suosittelen ehdottomasti itse selvittämään. Lasilinna on tarina vaikeista asioista ilman katkeruutta. Tämä on kertomus perheestä, yhdessä selviämisestä ja oman tien valitsemisesta. Tämä on koreilematon, aito ja lämminhenkinen teos unelmista ja niiden romuttumisesta. Ehkä ennen kaikkea Lasilinna on kirja rakkaudesta.

Tiibetin tyttäret: Yangzom Brauen

”Kiinalaiset olivat miehittäneet Tiibetin jo vuonna 1950, mutta vasta vuosia myöhemin he lopettivat vieraskoreuden ja ryhtyivät järjestelmällisesti pidättämään, kiduttamaan ja vangitsemaan tiibetiläisiä, etenkin kirkon ja aateliston edustajia. Isovanhempani olivat suuressa vaarassa, koska isoäitini oli nunna ja isoisäni munkki. Kiinalaissotilaat hyökkäsivät heidän luostariinsa ja ryöstivät sen. Sotilaat mellastivat myös luostarin lähellä olevassa kylässä. He raahasivat aatelisia tukasta repien kylän aukiolle ja pahoinpitelivät heitä, panivat heidät puhdistamaan ulkokäymälöitä, tuhosivat heidän talonsa, ryöstivät heidän pyhät veistoksensa ja jakoivat heidän maansa. He varastivat karjan, loukkasivat puheillaan korkea-arvoisia lamoja ja tuhosivat kylän satavuotisen järjestyksen. Tämän raakalaisuuden vuoksi isoäitini Kunsang Wangmo ja isoisäni Tsering Dhondup päättivät paeta Intiaan 6- ja 4-vuotiaiden tytärtensä kansssa. He aikoivat ylittää Himalajan jalkaisin, eikä heillä ollut mitään käsitystä matkan koettelemuksista.”

Näin alkaa kirjoittajan, näyttelijä Yangzom Bauerin, isovanhempien perheen raskas pakomatka lumen ja jään keskellä kohti tuntematonta. Pikkusisko pääsee sidotuksi äidin selkään, mutta kuusivuotiaan on taivallettava tahdonvoimalla aikuisten jalanjäljissä kengät jäässä ulkoa ja sisältä. Pysähtyminen olisi merkinnyt loppua. Pieniä levähdyshetkiä pidettiin jäisten kallioseinämien välissä, eikä ruokaa ollut viikkokausien vaellukseen. Tulta ei uskallettu tehdä partioivien kiinalaissotilaiden pelossa. Hyytävien virtojen ylittäminen kasteli pakolaiset vyötäröä myöten.

”Yhtäkkiä lumi vajosi Sonamin jalkojen alta. Hän syöksyi jäätikön railoon, joka oli tuoreen lumen peitossa. Sonam iskeytyi jäiseen vuorenseinämään ja putosi kahden metrin matkan kovaan lumeen. Paniikista huolimatta hän havaitsi, että vieressä oli vielä syvempää. Valkoinen, välinpitämätön taivas lepäsi lumihiutaleiden täplittämänä kaukana vuorten yllä. Ylös oli pitkä matka. Kukaan ei ollut nähnyt Sonamin putoavan, sillä hän oli kulkenut letkan viimeisenä. Hän odotti henkeään pidättäen, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei kuullut muuta kuin tuulen puhallusta. Hän alkoi itkeä. Hän ei huutanut, sillä häntä pelotti huutaa. Mitä ikinä tapahtuukin, älä huuda, älä itke, älä kilju, niin olivat aikuiset kymmeneen kertaan teroittaneet.”

Jännittävä pakomatkakuvaus aloittaa kirjan, ja sen jälkeen kerrotaan seikkaperäisesti tiibetiläisyydestä ja buddhalaisuudesta isoäidin, äidin ja kirjoittajan omien kokemusten avulla. Tapahtumat on raportoitu ja lueteltu, kirjan rakenne on melko pirstaleinen ja samoja yksityiskohtia toistetaan usein. Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, mistä johtuen kenenkään henkilön pään sisään ei oikein pääse. Kirjoittaja haluaa nostaa tiibetiläisten historian ja alistetun aseman nykyihmisten tietoisuuteen, mikä tietysti jo sinänsä on arvostettava saavutus. Ovathan kiinalaiset 2000-luvulla tiukentaneet otteitaan Tiibetissä. AIneksia ihmiskohtaloissa ja ajanjaksoissa olisi ollut useaankin varsinaiseen romaaniin. Kiinnostava oli esimerkiksi loppuliitteen tieto siitä, että 1995 Dalai-lama tunnusti kuusivuotiaan Gedhun Choekyi Nuimanin yhdenneksitoista Pnchen-lamaksi. Kiinalaiset vastasivat antamalla saman arvonimen vaikutuspiirissään elävälle kuusivuotiaalle. Dalai laman ja tiibetiläisten tunnustama kuusivuotias siepataan, eikä häntä ole nähty sen koommin.

1920-luvulla syntyneen isoäiti Molan tarinassa mielenkiintoisinta ovat buddhalisuuden kuvaukset. Mola haluaa nunnaksi ja alkaa meditoida täydellisessä yksinäisyydessä kolme vuotta, kolme kuukautta, kolme viikkoa ja kolme päivää. Sitä ennen hän tekee sadantuhannen harjoituksia: rukouksisa, maahan heittätymisiä, mantrojen toistoja, oman laman kunnioittamisia ja mandaloita. ”Mandalaa valmistaessaan Mola ripotteli viljanjyviä pyöreälle  alustalle seitsemään tarkasti määrättyyn kohtaan - - Syntynyt kuva oli olemassa vain sekunnin murto-osan, sillä Mola kaatoi jyvät takaisin kulhoon ja aloitti unissakävijämäisellä tarkkuudella suoritetun rituaalin alusta - - niiden toistuvalla syntymisellä ja katoamisella yritetään vähentää minäkeskeisyyttä, joka on buddhalaisuudessa kaiken pahan alku ja juuri - - mandalat symboloivat kaikkien asioiden ja ylimalkaan elämän katoavaisuutta. Buddhalaisille ne ovat harjoitteita irrottautumiseen maanpäällisestä maailmasta, haluista ja myös tunteista.”

Kirja kuvaa Molan tarinoilla tiibetiläistä säätyjärjestelmää, suhtautumista eläimiin, ruokailua, avioliittoa, vainajien saattamiseen liittyviä rituaaleja ja ylipäätään elämänasennetta. Molan tyttären elämä on tasapainoilua tiibettiläisen ja länsimaalaisen kulttuurin välimaastossa. Tyttärentytär Yangzom taas on nykykulttuurin kasvatti, jonka veren perintöä Tiibetin kohtalo kuitenkin on. Hän pyrkii monin tavoin vaikuttamaan näennäisesti autonomisen mutta käytännössä Kiinan vallan (tai mielivallan) alaisen Tiibetin tilanteeseen. ”Aion jatkossakin ajaa Tiibetin ihmisoikeuksia ja mahdollisimman laajaa autonomiaa, jotta kansalleni ei käy kuten Amerikan intiaaneille tai Australian aboriginaaleille, jotka elää kituuttavat sukupuuttoon kuolevina, merkityksettöminä ja maattomina kansanperinnejäänteinä.”

Tällä kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin sateenkaarihaasteeseen oranssiselkämyksisellä kirjalla.