"Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isien pahoista teoista" (2 Moos 20: 5). Tässä Tua Harnon taitavassa esikoisromaanissa Ne jotka jäävät ilmenee se, mitä olen aina ajatellut tämän Raamatun-kohdan tarkoittavan. Ei mitään mystistä kostoa, sukukirousta, vaan sitä, mitä me teoillamme ja tekemättä jättämisillämme seuraaville sukupolville siirrämme. Katkeaako ketju Fridan kohdalla? Se selviää lukemalla tämä psykologisesti syviä vesiä luotaava sukukertomus.
Fridan isänisänäidistä: "Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme. Luulen, että tämä tarina alkaa naisesta, joka teki nuo molemmat virheet."
Fridan isänisänisästä: "Per meni omaan huoneeseensa ja unohti vaimonsa kuin jalkalampun.
Fridan isänäidinisästä: "Mustat hiuksensa hän oli perinyt isältään, mieheltä, joka oli 30-luvun alussa painanut hatun päähänsä ja sanonut: nyt minä lähden.
Fridan isänäidistä: -- ja niin mustahiuksinen tyttö kasvoi ilman isää, ja löysi kaupungista miehen, joka sanoisi nuo samat sanat..."
Fridan isänisästä: "kumpikin näytti parastaan toiselle. Eikä Raimo huudahtanut, miksi isä lähdit, minä en ehtinyt edes syntyä, kun sinä olit jo matkalla pois. Eikä Poju paljastanut, kuinka hän kerta toisensa jälkeen rakastui ja epäonnistui. Hän ei tiennyt, miksi hän kiersi rakkaudesta toiseen kuin ääni simpukan sisällä löytämättä koskaan tietä ulos."
Fridan äidistä: "Mutta äidin talossa ei musiikki soi. Hän luopui televisiostakin, ja lopulta kodista Helsingissä. Hän muutti omalle mökilleen. Ainoat äänet, joita äiti kestää kuulla, ovat kuikan huudot."
Fridan isästä: "..hänellä oli tavoite. Saada auringontäyteinen, riemunkiljahteleva perhe ympärilleen. Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla oli tapana tuhota perheidylli." "..yritti olla kaksi ihmistä yhtä aikaa, sitten kolme, ja lopulta hän monistui kymmeniksi -- noin käy, kun lupaa enemmän kuin on tarkoitettu. Noin käy, jos kuuluu niihin, jotka menevät rikki jäämällä, kun heidän pitäisi lähteä."
Emil: " Minä niin toivoisin, että meillä olisi lapsi. Minä täytän neljäkymmentä muutaman vuoden päästä, Emil ajatteli. Frida, mihin meidän elämämme menee?"
Frida: "Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät -- lupasin jäädä, jos rakastaisin. Minä kestäisin tylsyyden ja kaiken ahdistavan, rakastaisin ja jäisin, ja se olisi rakkauden korkein aste."
"Lapsi pelottaa minua järkyttävästi. Pelkään, että kun on lapsi, niin ihminen ei saa olla yksin pienessä huoneessa, jossa on ikkuna. Sitten on oltava läsnä muissa huoneissa, toisten kanssa, perheen kanssa. Ei saa sulkea ovea ja olla yhtä kaukana kuin se, joka on valtameren takana."
"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."