Tiibetin tyttäret: Yangzom Brauen

”Kiinalaiset olivat miehittäneet Tiibetin jo vuonna 1950, mutta vasta vuosia myöhemin he lopettivat vieraskoreuden ja ryhtyivät järjestelmällisesti pidättämään, kiduttamaan ja vangitsemaan tiibetiläisiä, etenkin kirkon ja aateliston edustajia. Isovanhempani olivat suuressa vaarassa, koska isoäitini oli nunna ja isoisäni munkki. Kiinalaissotilaat hyökkäsivät heidän luostariinsa ja ryöstivät sen. Sotilaat mellastivat myös luostarin lähellä olevassa kylässä. He raahasivat aatelisia tukasta repien kylän aukiolle ja pahoinpitelivät heitä, panivat heidät puhdistamaan ulkokäymälöitä, tuhosivat heidän talonsa, ryöstivät heidän pyhät veistoksensa ja jakoivat heidän maansa. He varastivat karjan, loukkasivat puheillaan korkea-arvoisia lamoja ja tuhosivat kylän satavuotisen järjestyksen. Tämän raakalaisuuden vuoksi isoäitini Kunsang Wangmo ja isoisäni Tsering Dhondup päättivät paeta Intiaan 6- ja 4-vuotiaiden tytärtensä kansssa. He aikoivat ylittää Himalajan jalkaisin, eikä heillä ollut mitään käsitystä matkan koettelemuksista.”

Näin alkaa kirjoittajan, näyttelijä Yangzom Bauerin, isovanhempien perheen raskas pakomatka lumen ja jään keskellä kohti tuntematonta. Pikkusisko pääsee sidotuksi äidin selkään, mutta kuusivuotiaan on taivallettava tahdonvoimalla aikuisten jalanjäljissä kengät jäässä ulkoa ja sisältä. Pysähtyminen olisi merkinnyt loppua. Pieniä levähdyshetkiä pidettiin jäisten kallioseinämien välissä, eikä ruokaa ollut viikkokausien vaellukseen. Tulta ei uskallettu tehdä partioivien kiinalaissotilaiden pelossa. Hyytävien virtojen ylittäminen kasteli pakolaiset vyötäröä myöten.

”Yhtäkkiä lumi vajosi Sonamin jalkojen alta. Hän syöksyi jäätikön railoon, joka oli tuoreen lumen peitossa. Sonam iskeytyi jäiseen vuorenseinämään ja putosi kahden metrin matkan kovaan lumeen. Paniikista huolimatta hän havaitsi, että vieressä oli vielä syvempää. Valkoinen, välinpitämätön taivas lepäsi lumihiutaleiden täplittämänä kaukana vuorten yllä. Ylös oli pitkä matka. Kukaan ei ollut nähnyt Sonamin putoavan, sillä hän oli kulkenut letkan viimeisenä. Hän odotti henkeään pidättäen, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei kuullut muuta kuin tuulen puhallusta. Hän alkoi itkeä. Hän ei huutanut, sillä häntä pelotti huutaa. Mitä ikinä tapahtuukin, älä huuda, älä itke, älä kilju, niin olivat aikuiset kymmeneen kertaan teroittaneet.”

Jännittävä pakomatkakuvaus aloittaa kirjan, ja sen jälkeen kerrotaan seikkaperäisesti tiibetiläisyydestä ja buddhalaisuudesta isoäidin, äidin ja kirjoittajan omien kokemusten avulla. Tapahtumat on raportoitu ja lueteltu, kirjan rakenne on melko pirstaleinen ja samoja yksityiskohtia toistetaan usein. Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, mistä johtuen kenenkään henkilön pään sisään ei oikein pääse. Kirjoittaja haluaa nostaa tiibetiläisten historian ja alistetun aseman nykyihmisten tietoisuuteen, mikä tietysti jo sinänsä on arvostettava saavutus. Ovathan kiinalaiset 2000-luvulla tiukentaneet otteitaan Tiibetissä. AIneksia ihmiskohtaloissa ja ajanjaksoissa olisi ollut useaankin varsinaiseen romaaniin. Kiinnostava oli esimerkiksi loppuliitteen tieto siitä, että 1995 Dalai-lama tunnusti kuusivuotiaan Gedhun Choekyi Nuimanin yhdenneksitoista Pnchen-lamaksi. Kiinalaiset vastasivat antamalla saman arvonimen vaikutuspiirissään elävälle kuusivuotiaalle. Dalai laman ja tiibetiläisten tunnustama kuusivuotias siepataan, eikä häntä ole nähty sen koommin.

1920-luvulla syntyneen isoäiti Molan tarinassa mielenkiintoisinta ovat buddhalisuuden kuvaukset. Mola haluaa nunnaksi ja alkaa meditoida täydellisessä yksinäisyydessä kolme vuotta, kolme kuukautta, kolme viikkoa ja kolme päivää. Sitä ennen hän tekee sadantuhannen harjoituksia: rukouksisa, maahan heittätymisiä, mantrojen toistoja, oman laman kunnioittamisia ja mandaloita. ”Mandalaa valmistaessaan Mola ripotteli viljanjyviä pyöreälle  alustalle seitsemään tarkasti määrättyyn kohtaan - - Syntynyt kuva oli olemassa vain sekunnin murto-osan, sillä Mola kaatoi jyvät takaisin kulhoon ja aloitti unissakävijämäisellä tarkkuudella suoritetun rituaalin alusta - - niiden toistuvalla syntymisellä ja katoamisella yritetään vähentää minäkeskeisyyttä, joka on buddhalaisuudessa kaiken pahan alku ja juuri - - mandalat symboloivat kaikkien asioiden ja ylimalkaan elämän katoavaisuutta. Buddhalaisille ne ovat harjoitteita irrottautumiseen maanpäällisestä maailmasta, haluista ja myös tunteista.”

Kirja kuvaa Molan tarinoilla tiibetiläistä säätyjärjestelmää, suhtautumista eläimiin, ruokailua, avioliittoa, vainajien saattamiseen liittyviä rituaaleja ja ylipäätään elämänasennetta. Molan tyttären elämä on tasapainoilua tiibettiläisen ja länsimaalaisen kulttuurin välimaastossa. Tyttärentytär Yangzom taas on nykykulttuurin kasvatti, jonka veren perintöä Tiibetin kohtalo kuitenkin on. Hän pyrkii monin tavoin vaikuttamaan näennäisesti autonomisen mutta käytännössä Kiinan vallan (tai mielivallan) alaisen Tiibetin tilanteeseen. ”Aion jatkossakin ajaa Tiibetin ihmisoikeuksia ja mahdollisimman laajaa autonomiaa, jotta kansalleni ei käy kuten Amerikan intiaaneille tai Australian aboriginaaleille, jotka elää kituuttavat sukupuuttoon kuolevina, merkityksettöminä ja maattomina kansanperinnejäänteinä.”

Tällä kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin sateenkaarihaasteeseen oranssiselkämyksisellä kirjalla.