Sopimus ja Lukija

Audrey Mageen Sopimus kertoo naimisiin menevästä nuorestaparista natsi-Saksan aikana. Käydään toista maailmansota, ja Saksa on päättänyt helpoin voitoin tulla maailmanvaltiaaksi. Tarinaa kerrotaan Venäjällä sotivan Peter Faberin ja natsivallan kerman suosiota nauttivan Katharina-vaimon näkökulmia vuorotellen.

Sopimus on vangitseva, ahdistava ja aito. Kirjaa on mahdoton laskea käsistään, ja toisaalta se saa aikaan kuvottavan ja epätoivoisen olon. Sopimus kuvaa toista maailmansotaa jollain tapaa eri vinkkelistä. Kirja ei juurikaan kerro juutalaisista vaan huomio on keskittynyt siihen, miten tavalliset saksalaiset sodan kokivat. Fokus on koko ajan yksilön kokemuksissa, ja siksi kirjan tapahtumat tuntuvat käsinkosketeltavan tosilta.

Alussa molemmilla nuorilla on idealistiset ajatukset kaiken tarkoituksesta ja tulevaisuudesta:

"Molemmat naiset heittivät kengät jalastaan, säntäilivät ympäri asuntoa ja nauroivat avatessaan ovet valtaviin makuuhuoneisiin ja parvekkeille. Keittiön vetolaatikot olivat täynnä leikkuu- ja vatkausvälineitä, ja kaapeissa oli pinoittain tärkättyjä pellavalakanoja, pöytäliinoja, lautasliinoja ja valtavia, pehmeitä pyyhkeitä, jotka olivat yhä täysin valkoisia.

"Heillä oli kaikkea", sanoi Katharina.

"Kun meillä ei ollut mitään", sanoi Rouva Spinell. - -

"Koruja?" kysyi herra Spinell.

"Ei", Katharina sanoi. "En ainakaan nähnyt."

"Kirottuja varkaita, kaikki tyynni. He nielevät ne, tiedättehän. Piilottaakseen ne meiltä."

"Tykinruokaa. Siinä kaikki. Venäläisten aseille ja saksalaisten kunnianhimolle."

"Oletko juonut, Faustman?"

"Reinisch ylennetään siitä hyvästä, että hän marssittaa meitä sataviisikymmentä kilometriä Venäjän lumessa."

"En kuuntele tuota, Faustman. Sinä haastat vain uudestaan riitaa."

"En haasta. Olen vain kyllästynyt siihen, että meitä käytetään hyväksi."

"Olet sotilas, ja nyt on sota."

"Mutta mistä nyt soditaan?"

"Suuremmasta Saksasta."

"Kenen kustannuksella? Ei Berliinin herrojen, joilla on mahat täynnä. Meidän kustannuksellamme, Faber. Meidän elämämme."

Mutta kuten historia on osoittanut, hybris vaihtuikin hamartiaan:

"Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki."

"Hirviö, jolle me syötämme miehemme? Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?"

- -

"Meistä tulee maailman mahtavin maa."

"Täynnä lapsia ilman isää. Vaimoja ilman aviomiestä. Sitäkö se suuri suunnitelma on?"

"Odota vain. Se toteutuu vielä."

"Ei, ei toteudu. Se on jo epäonnistunut."

"Kolme ja puoli viikkoa, eikä ketään ollut tullut. Sisään lentäneet lentokoneet lähtivät aina raskaammassa lastissa kuin tulivat, veivät kapteeneja, yliluutnantteja, majureita, joiden kasvot oli värjätty keltaisiksi kuin keltatautisilla. Mutta hän näki, että heidän silmänsä olivat valkoiset ja terveet.

     Hän tökki tulta nostaakseen kipinöitä. Hän ei aikonut taistella enää, vaarantaa henkeään upseerien vuoksi, jotka olivat liian pelkureita jäädäkseen, hän ei paljastaisi vatsaansa venäläisten raketeille, jotka kimposivat nyt jäisestä maasta pisrstoen ja repien yhä suurempia reikiä saksalaisten ruumiisiin. Ei. Hän pysyttelisi turvassa, jotta voisi olla isä pojalleen."

Katsoin tänään Areena-leffan Lukija, joka perustuu Bernhard Schlinkin samannimiseen romaaniin. Myös se käsittelee natsi-Saksaa ajatuksia herättävällä tavalla. Elokuvassa keskitysleireiltä selviytynyt sanoo: 

"Minulta kysellään jatkuvasti, mitä opin leireillä. Ei se ollut terapiaa. Eivät ne olleet mitään yliopistoja. Sinne ei menty oppimaan. Se on täysin selvää. Mitä haluatte? Että annan anteeksi hänelle? Katharsiksen voi kokea teatterissa tai kirjallisuudessa. Ei keskitysleirillä. Leiri ei anna mitään. Yhtään mitään."

Oikeasta sodasta ei seuraa katharsista, ei mitään hyvää. Ei syyllisille, ei syyttömille, ei aloittajille, ei lopettajille, ei voitetuille, ei voittajille.