Kirkkaat päivä ja ilta: Inka Nousiainen (Siltala)

Tämän kirjan piti olla lyhyt ja ohut. Olin ajatellut lukea sen parissa illassa, ja palauttaa lukupiirin kaappiin kirjastoon, mutta eihän se mennytkään niin.

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta olikin suuri kirja. Sen lauseita piti maistella, lukea uudestaan, yrittää saada niistä irti kaikki, mitä niissä oli sanottu ja mitä niihin oli kätketty. Yhdestä ajatuksesta lähti avautumaan uusia ajatusketjuja, havaintoja ja oivalluksia tai sitten vanhoja tarinoita ja muistoja. Ei kirjaa voi lukea nopeasti, jos joka sivulta lähtee mielessään uusille matkoille, palaa takaisin ja lähtee taas kiertoteille.

Kirjan virkkeet olivat kauniita kuin runot. Ne tuntuvat tarkkaan harkituilta taideteoksilta kukin. Tällaisen kirjan äärellä ei voi kiirehtiä tai ahmia vaan on annettava ajatuksille avaruutta, tunteille tilaa.

"Hän oli pysytellyt äitinsä sisuksissa yliaikaiseksi asti ja tullut maailmaan tyynenä ja suurisilmäisenä kuin rukoilijasirkka." Näin kuvataan Iida, jonka tarinaa kirja pääosin kertoo. "Iidan jälkeen oli vuorossa Anni, joka oli näyttänyt närkästyneeltä jo vauvana ja saanut ensimmäisten hampaidensa mukana keuhkorauhastulehduksen, ollut siitä lähtien epäluuloinen aina, nähnyt kaikissa asioissa epäonnistumisen mahdollisuuden tai synkän sanoman." Viimeisenä sisarparveen syntyy Edla, jonka vanhuuden päivistä kirjassa myös kerrotaan. Haaveellinen Edla oli syntyessään "solakka kuin ruoko, leijuva kuin linnun rintauntuva". 

Kun Iida saapuu vuonna 1938 opettajaseminaarin jälkeen ensimmäiseen työhönsä ja uuteen kotiinsa, hän on onnellinen heti. "Se, mikä Iidan sisällä siitä lähtien liikkui. Se jomotti hänen ihonsa alla ja sai kaiken tuntumaan erityiseltä: taivaan ja veden värit, iltaisin höyryävät pellonreunat, jossain haukkuvan koiran, kaulushaikaran äänen." Hänen elämänkulkuunsa liittyvät nuoret miehet Oskari, Anania ja salaperäinen Elias, johon Iida rakastuu. On myös uusi ystävä Varpu, koulun rehtori Heimo ja tietysti koko kylän väki, sillä kuten Varpu sanoo: "Sellainen kylä tämä on. Sinä kuulut nyt kaikille."

Toisen kouluvuoden alussa Saksa hyökkää Puolaan ja Suomessa aletaan varustautua sotaan. Pidän kirjoista, joissa yhteiskunnallisetkin asiat kuvataan yksilön kautta. Jokainenhan kokee maailman tapahtumat henkilökohtaisesti, sillä hetkellä, kaiken keskellä, osaamatta tapahtumahetkellä eritellä kokonaisuutta, kuten jälkipolvet voivat tehdä. Myös Iidan sisällä tapahtuu myllerrys: "mitäpä jos se ei ollut ihmisen toukka ollenkaan, jos se olikin vaikka perhosen toukka ja perhoseksi kasvettuaan lennähtäisi hengityksen mukana suusta ulos jonakin yönä hänen nukkuessaan."

Iidan tarinan ohella ollaan nykyajassa, jossa vanha Edla saa avukseen Viljamin, nuoren palomiehen, joka on tulossa tahtomattaan isäksi. Viljami on elänyt aina äitinsä kanssa, isättömänä, ja on nyt hukassa elämänsä kanssa. "Hän haluaisi olla polvillaan, heikkona jonkun edessä. Jonkun pitäisi puhaltaa pois se torjuvuuden kelmu, joka on ollut kietoutuneena hänen ympärilleen lapsesta saakka". Viimeisissä luvuissa tarinat kietoutuvat merkityksiä antavasti yhteen.

Nousiainen kuvailee hetket, ympäristöt ja tunnelmat tarkka-aistisesti. "Ympärillä seinät rapsahtelivat hiljakseen, siellä jossakin nekin olivat, seinien sisään kovertuneet salaiset käytävät. Joku pienenpieni saattoi aina nähdä kaiken." Tai kun Elias pysyy poissa mutta tulee vielä kerran takaisin: "Ja Iida tunsi sen taas, olennon heidän välissään, se leijui siinä yhtä itsestään selvästi kuin he kävelivät kuukaudet välistään pois, niitä ei ollut kuten ei ollut mitään raskasta ja mahdotonta." Nousiaisen kerronta on parhaimmillaan vanhan ajan kuvailussa; sanavalinnoista voisi luulla, että kirjailija on itse tuon ajan elänyt.

Inka Nousiainen on mestarillinen sisäisen kuvaaja. Kirjan rytmi on sisäisestä ulospäin; mielenliikahdukset, ajatukset ja tunteet ovat toimintaan liikuttavia voimia. "Sillä se mikä tekee kipeää, tulee sisältäpäin, ei ulkoa."

Lasilinna: Jeannette Walls

Lasilinna on newyorkilaisen toimittaja Jeannette Wallsin kansainväisesti menestynyt elämäntarina. Hän vaikeni taustoistaan pariksi vuosikymmeneksi, kunnes kirjoitti tämän lumoavan, paljastavan, raadollisen ja tunteikkaan omaelämäkerran.

Ensimmäinen muistikuva Jeannettella on hänen syttymisensä tuleen kolmevuotiaana, kun hän keittää kaasuliedellä nakkeja. Äiti nimittäin sanoo hänen olevan varhaiskypsä ja antaa hänen usein laittaa ruokaa. 

Perheeseen kuuluvat äiti, isä, Jeannetten isosisko Lori, pikkuveli Brian ja vielä viimeisenä perheeseen syntyvä Maureen. Vanhemmat ovat boheemeja, välinpitämättömiä, tyhmiä, älykkäitä, raivostuttavia, itsekkäitä, hyväntahtoisia, julmia, herkkiä, vastuuttomia, oikeudenmukaisia, röyhkeitä, villejä, laiskoja, kiihkeitä, tunteettomia, rakastavia ja raivokkaita, kaikkea vuorotellen. Lori on taiteellinen, Brian on rohkea, Maureen on kaunis ja Jeannette on päämäärätietoinen ja topakka.

Perhe tekee äkkinäisiä muuttoja ympäri Yhdysvaltoja. Matkaan lähdetään yleensä yöllä, kun velkojat ja vuokranperijät ovat päässeet liian liki. Äiti olisi ammatiltaan opettaja, jolle riittäisi töitä, ja isäkin tekee töitä sähköhommissa, mutta kummastakaan ei ole käymään vakituisesti töissä, ottamaan vastuuta perheestä eikä elättämään heitä. Perhe elää nälässä, liassa, puutteessa ja vaarojen keskellä, paitsi jos rahaa on jostain tullut, jolloin se pannaan sumeilematta menemään. 

Äiti on varakkaasta perheestä mutta inhoaa sovinnaisuutta ja haluaa elää vain taiteelleen. Isällä on suuria keksintöjä työn alla, ja hän haaveilee rakentavansa perheelle upean lasilinnan, jonka piirustuksia hän kehittelee. Tärkein asia isälle on kuitenkin alkoholi, joka tekee hänestä lupsakan seuramiehen ja väkivaltaisen pirun ja johon perheen vähät rahavarat hupenevat.

Kaiken tämän keskellä älykkäät lapset yrittävät selviytyä yhdessä: käydä koulua, hankkia ruokaa, saada vanhemmat ryhdistäytymään ja puolustautua niin lastensuojelua, julmia koulutovereita kuin lähenteleviä aikuisiakin vastaan. Äidistä ja isästä ei suojelijoiksi ole. He uskovat lapsen karaisemiseen ja luottavat heidän selviytymiseensä. "Hyvä kun tuli kasvatettua teidät reippaiksi", isä toteaa hengenvaarallisen talohökkelin ostettuaan.Toisinaan taas isä kertoo tarinoita, pidetään hauskaa, reissataan uusiin seikkailuihin, nauretaan ja tanssitaan. 

Kun kotitalo homehtuu ja alkaa hajota kokonaan, vanhemmat ovat yhä vähemmän läsnä, äiti henkisesti ja isä fyysisesti, ja elämä alkaa käydä toivottomaksi, Jeannette päättää, että hän ei jää kuolevaan kaivoskylään hiilipölyn keskelle vaan lähtee New Yorkiin. Jeannette on alkanut säästää rahaa koulun ohella tekemistään tilapäistöistä. Hän on löytänyt intohimonsa kirjoittamisesta ja tekee koulun lehden.

Pääseekö hän New Yorkiin, selviääkö perhe, periytyykö kohtalo? Sen suosittelen ehdottomasti itse selvittämään. Lasilinna on tarina vaikeista asioista ilman katkeruutta. Tämä on kertomus perheestä, yhdessä selviämisestä ja oman tien valitsemisesta. Tämä on koreilematon, aito ja lämminhenkinen teos unelmista ja niiden romuttumisesta. Ehkä ennen kaikkea Lasilinna on kirja rakkaudesta.

Tiibetin tyttäret: Yangzom Brauen

”Kiinalaiset olivat miehittäneet Tiibetin jo vuonna 1950, mutta vasta vuosia myöhemin he lopettivat vieraskoreuden ja ryhtyivät järjestelmällisesti pidättämään, kiduttamaan ja vangitsemaan tiibetiläisiä, etenkin kirkon ja aateliston edustajia. Isovanhempani olivat suuressa vaarassa, koska isoäitini oli nunna ja isoisäni munkki. Kiinalaissotilaat hyökkäsivät heidän luostariinsa ja ryöstivät sen. Sotilaat mellastivat myös luostarin lähellä olevassa kylässä. He raahasivat aatelisia tukasta repien kylän aukiolle ja pahoinpitelivät heitä, panivat heidät puhdistamaan ulkokäymälöitä, tuhosivat heidän talonsa, ryöstivät heidän pyhät veistoksensa ja jakoivat heidän maansa. He varastivat karjan, loukkasivat puheillaan korkea-arvoisia lamoja ja tuhosivat kylän satavuotisen järjestyksen. Tämän raakalaisuuden vuoksi isoäitini Kunsang Wangmo ja isoisäni Tsering Dhondup päättivät paeta Intiaan 6- ja 4-vuotiaiden tytärtensä kansssa. He aikoivat ylittää Himalajan jalkaisin, eikä heillä ollut mitään käsitystä matkan koettelemuksista.”

Näin alkaa kirjoittajan, näyttelijä Yangzom Bauerin, isovanhempien perheen raskas pakomatka lumen ja jään keskellä kohti tuntematonta. Pikkusisko pääsee sidotuksi äidin selkään, mutta kuusivuotiaan on taivallettava tahdonvoimalla aikuisten jalanjäljissä kengät jäässä ulkoa ja sisältä. Pysähtyminen olisi merkinnyt loppua. Pieniä levähdyshetkiä pidettiin jäisten kallioseinämien välissä, eikä ruokaa ollut viikkokausien vaellukseen. Tulta ei uskallettu tehdä partioivien kiinalaissotilaiden pelossa. Hyytävien virtojen ylittäminen kasteli pakolaiset vyötäröä myöten.

”Yhtäkkiä lumi vajosi Sonamin jalkojen alta. Hän syöksyi jäätikön railoon, joka oli tuoreen lumen peitossa. Sonam iskeytyi jäiseen vuorenseinämään ja putosi kahden metrin matkan kovaan lumeen. Paniikista huolimatta hän havaitsi, että vieressä oli vielä syvempää. Valkoinen, välinpitämätön taivas lepäsi lumihiutaleiden täplittämänä kaukana vuorten yllä. Ylös oli pitkä matka. Kukaan ei ollut nähnyt Sonamin putoavan, sillä hän oli kulkenut letkan viimeisenä. Hän odotti henkeään pidättäen, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei kuullut muuta kuin tuulen puhallusta. Hän alkoi itkeä. Hän ei huutanut, sillä häntä pelotti huutaa. Mitä ikinä tapahtuukin, älä huuda, älä itke, älä kilju, niin olivat aikuiset kymmeneen kertaan teroittaneet.”

Jännittävä pakomatkakuvaus aloittaa kirjan, ja sen jälkeen kerrotaan seikkaperäisesti tiibetiläisyydestä ja buddhalaisuudesta isoäidin, äidin ja kirjoittajan omien kokemusten avulla. Tapahtumat on raportoitu ja lueteltu, kirjan rakenne on melko pirstaleinen ja samoja yksityiskohtia toistetaan usein. Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, mistä johtuen kenenkään henkilön pään sisään ei oikein pääse. Kirjoittaja haluaa nostaa tiibetiläisten historian ja alistetun aseman nykyihmisten tietoisuuteen, mikä tietysti jo sinänsä on arvostettava saavutus. Ovathan kiinalaiset 2000-luvulla tiukentaneet otteitaan Tiibetissä. AIneksia ihmiskohtaloissa ja ajanjaksoissa olisi ollut useaankin varsinaiseen romaaniin. Kiinnostava oli esimerkiksi loppuliitteen tieto siitä, että 1995 Dalai-lama tunnusti kuusivuotiaan Gedhun Choekyi Nuimanin yhdenneksitoista Pnchen-lamaksi. Kiinalaiset vastasivat antamalla saman arvonimen vaikutuspiirissään elävälle kuusivuotiaalle. Dalai laman ja tiibetiläisten tunnustama kuusivuotias siepataan, eikä häntä ole nähty sen koommin.

1920-luvulla syntyneen isoäiti Molan tarinassa mielenkiintoisinta ovat buddhalisuuden kuvaukset. Mola haluaa nunnaksi ja alkaa meditoida täydellisessä yksinäisyydessä kolme vuotta, kolme kuukautta, kolme viikkoa ja kolme päivää. Sitä ennen hän tekee sadantuhannen harjoituksia: rukouksisa, maahan heittätymisiä, mantrojen toistoja, oman laman kunnioittamisia ja mandaloita. ”Mandalaa valmistaessaan Mola ripotteli viljanjyviä pyöreälle  alustalle seitsemään tarkasti määrättyyn kohtaan - - Syntynyt kuva oli olemassa vain sekunnin murto-osan, sillä Mola kaatoi jyvät takaisin kulhoon ja aloitti unissakävijämäisellä tarkkuudella suoritetun rituaalin alusta - - niiden toistuvalla syntymisellä ja katoamisella yritetään vähentää minäkeskeisyyttä, joka on buddhalaisuudessa kaiken pahan alku ja juuri - - mandalat symboloivat kaikkien asioiden ja ylimalkaan elämän katoavaisuutta. Buddhalaisille ne ovat harjoitteita irrottautumiseen maanpäällisestä maailmasta, haluista ja myös tunteista.”

Kirja kuvaa Molan tarinoilla tiibetiläistä säätyjärjestelmää, suhtautumista eläimiin, ruokailua, avioliittoa, vainajien saattamiseen liittyviä rituaaleja ja ylipäätään elämänasennetta. Molan tyttären elämä on tasapainoilua tiibettiläisen ja länsimaalaisen kulttuurin välimaastossa. Tyttärentytär Yangzom taas on nykykulttuurin kasvatti, jonka veren perintöä Tiibetin kohtalo kuitenkin on. Hän pyrkii monin tavoin vaikuttamaan näennäisesti autonomisen mutta käytännössä Kiinan vallan (tai mielivallan) alaisen Tiibetin tilanteeseen. ”Aion jatkossakin ajaa Tiibetin ihmisoikeuksia ja mahdollisimman laajaa autonomiaa, jotta kansalleni ei käy kuten Amerikan intiaaneille tai Australian aboriginaaleille, jotka elää kituuttavat sukupuuttoon kuolevina, merkityksettöminä ja maattomina kansanperinnejäänteinä.”

Tällä kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin sateenkaarihaasteeseen oranssiselkämyksisellä kirjalla.

Kaikki oikein - lottounelmia

Olen lukenut Anna-Leena Härkösen teoksia alusta asti, ja oli siis itsestään selvää, että viimeisinkin romaani päätyy hyllyyni. Kaikki oikein -romaani kertoo Eevistä, joka saa kaikki oikein lotossa ja voittaa seitsemän miljoonaa euroa.

Härkönen osaa persoonallisen kuvailun: "Likainen salaisuus yhdisti enemmän kuin mikään muu. Oli hykerryttävää koteloitua sen salaisuuden sisään",  "Eevi oli kutistunut kaikkien tekemiensä kompromissien takia", "Ei ollut muuta kuin hän ja kädessä hiestyvä lottokuponki. Sen kokoiseksi maailma pieneni. Ja paisui". Paikoitellen lukeminen kuitenkin takertui yllätyksettömiin kielikuviin: "Kari oli keräilyharvinaisuus. Sellaisia miehiä ei toreilta ostettu" tai " Ennen lottotytöissä oli enemmän vipinää. Nykyään ne olivat arkisia kuin silakkalaatikko". 

Kirja tempaisi mukaansa, ja se tulikin luettua yhdeltä istumalta. Lottovoittajan reaktioita, suhteita läheisiin ja rahasta seuraavia ongelmia on kuvailtu luontevasti. Perinteisestihän Härkönen ottaa taustoista huolella selvää, joten käänteet tuntuvat uskottavilta. Eevin häpeäidentiteettiä on valotettu monin aidonoloisin lapsuuden ja nuoruuden tapauksin. Voiton jälkeen Eevi alkaa kuitenkin ehkä liian sujuvasti toimia rikkaalle luontevilla tavoilla. 

Loppujen lopuksi tarina kääntyy parisuhdekuvaukseksi ja Eevin aikuistumiskertomukseksi. Alkupuolella Eevi kuvailee olevansa välillä "mekaaninen nukke, joka töpötteli Karin perässä pienin askelin ja vonkui". Karin alkoholiongelma roihahtaa täysiin liekkeihin rahavarojen ja työn päättymisen myötä, mikä asettaa Eevin vihdoin vastakkain omien tarpeidensa kanssa. Vaikka kirjoja ei pitäisikään lukea kirjailijalähtöisesti, ei voi olla huomaamatta yhtymäkohtia Riku Korhosen avautumiseen alkoholismistaan. 

Kirja saa miettimään, miten itse suhtautuisi päävoittoon lotossa. Sitä ei kuitenkaan ole rakennettu vain lottovoiton varaan, vaan juoni laajenee kiinnostavasti. Taiturimainen tarinan rakentaja kirjailija on, mutta lempi-Härköstä tästä teoksesta ei minulle tullut. Parhaimmistoa ovat minusta olleet omaelämäkerralliset Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, joissa painavat aiheet tuovat tyyliin syvyyttä. Myös Avoimien ovien päivä miellyttää käsittelytavallaan. Hulvattoman hauskoja ovat sitten toisaalta kolumnikokoelmat, joista varsinkin ensimmäisen (Kauhun tasapaino ja muita kertomuksia) parissa olen nauranut ääneen kyyneleet valuen.

Tällä punaselkämyksisellä kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin sateenkaarihaasteeseen.

Röyksopp

Joulupukki ilahdutti vinolla pinolla CD-levyjä. Joukossa oli kaksi levyä yhtyeeltä, johon olen täysin hullaantunut eli Röyksopilta. Toinen levyistä oli marraskuussa ilmestynyt studioalbumi The Inevitable End ja toinen kesällä ruotsalaistähti Robynin kanssa julkaistu viiden kappaleen minialbumi Do it again.

Röyksopp on norjalainen elektronista musiikkia soittava yhtye, jonka muodostaa duo Torbjørn Brundtland ja Svein Berge. Jo bändin ensimmäinen studioalbumi Melody A.M. (2001) myi yli miljoona levyä, jolloin kaksikko nousi tuntemattomuudesta kriitikoidenkin ylistämäksi. Röyksopp on saanut myös lukuisia palkintoja.

The Inevitable End -albumilla vierailevat Jamie Irrespressible, Ryan James, Susanne Sundfor ja Robyn. Levy vie mukanaan leijailemaan erilaisiin sfääreihin: mukana on synkkyyttä, surumielisyyttä ja kauneutta. Tunnelmat vaihtuvat, ja vierailevat laulajat tekevät levystä monipuolisen kokemuksen. 

Ensimmäisen levyn kuunneltuani huomasin iloisena yllätyksenä, että mukana oli toinenkin levy, Prologue, jossa oli vielä viisi biisiä, joita ei levyn takakannessakaan ollut mainittu. Herkkua! Tästä prologista löytyi vielä yksi lemppareistani eli Something in my heart. Kokonaiset 17 kappaletta nautintoa siis tällä levyllä!

Elektropoptähti Robynin kanssa tehty Do it again oli myös mielenkiintoinen. Robynin ääni sopii Röyksopin tyyliin paremmin kuin hyvin, joten ei hämmästytä, että yhteistyö on tuottanut monia makupaloja. 

Valitettavasti viides albumi, The Inevitable End, on nimensä mukaisesti yhtyeen viimeinen studioalbumi. Tämän jälkeen formaatti muuttuu joksikin toiseksi, mikä tällaista levykokonaisuuksista nautiskelijaa tietysti harmittaa. Nyt kuitenkin nautin näistä, alusta loppuun, uudestaan ja uudestaan.

Tässä linkit kahteen kappaleeseen: Monument ja Something in my heart

Disney-prinsessat

Koska perheessä on kolme poikaa, ovat Disneyn prinsessaleffat jääneet äidiltäkin näkemättä. Nuorimmainen on kuitenkin hyvin ennakkoluuloton ja neutraali kiinnostuksen kohteissaan, joten nyt kun hän on eskarilainen, ajattelin olevan otollinen aika hankkia äitiäkin kovasti kiinnostavia leffoja joululahjaksi.

Keskimmäinen ilmoitti heti triplaboxin nähtyään, että nuohan on jotain prinsessaelokuvia, mutta vaiensin ennakkoluuloiset ilon pilaamiset yhdellä tuimalla katseella. 

Tällä viikolla aloitimmekin Frozen - huurteinen seikkailu -tarinalla. Keskimmäinen ilmoitti, ettei kiinnosta ja lähti jalkapallolehtiä selailemaan viereiseen huoneeseen, mutta kun elokuvaa oli mennyt parikymmentä minuuttia, hänkin hivuttautui television ääreen.

Frozenin (2013) päähenkilöitä ovat Anna ja hänen isosiskonsa Elsa, jolla on kyky jäädyttää asioita ympärillään. Kyky ei ole täysin nuoren tytön hallittavissa ja vanhemmat pitävät tytöt linnaan suljettuina, jotta muut ihmiset eivät järkyttyisi Elsan kyvystä. Elsan 18-vuotissyntymäpäivillä portit kuitenkin avataan, ja seuraa vauhdikas ja kaunis seikkailu. Mukaan kuvioihin tulee myös vuoristolainen Kristoff, joka auttaa Annaa pelastamaan siskonsa ja koko valtakunnan.

Elokuvan aikuiselle avautuvia teemoja ovat sisaruskateus, rakkauden petollisuus sekä vanhempien virhe ylisuojella erityislastaan muulta maailmalta niin, ettei sopeutuminen yhteiskuntaan enää ongelmitta sujukaan. Frozen on palkittu Golden Globe - palkinnolla sekä parhaan laulun ja parhaan animaatioelokuvan Oscareilla.

Toisena vuorossa oli Kaksin karkuteillä (2010), joka perustuu Grimmin veljesten Tähkäpää- ja Mestarivaras-satuihin. Tähkäpään hiuksissa on taikavoimaa ja ne antavat parantavaa voimaa niitä koskevalle. Ilkeä noita ryöstää tytön kuninkaanlinnasta saadakseen hiusten avulla ikuisen nuoruuden ja uskottelee tytölle olevansa hänen äitinsä ja pelottelee tytön kammoamaan ulkomaailmaa ja pysymään tornissa. Teiniksi kasvettuaan tyttö haluaa ulos ja siihen tarjoutuu tilaisuus mestarivaras Flynn Riderin ilmestyessä torniin pakomatkallaan.

Kaksin karkuteillä -elokuvan syvällisempinä teemoina voi nähdä narsistisen äidin tukahduttavan vaikutuksen tyttäreensä, nujerretun tytön pelon kasvaa aikuiseksi mutta kuitenkin nuoruuden pakottavan voiman irtautua kahlehtivasta ympäristöstä. Elokuva on maailman kallein animaatioelokuva ja olikin hyvin näyttävä elämys.

Kolmas boxin elokuva oli Urhea (2012), joka sijoittui vanhaan Skotlantiin, jossa siveän kuningattaren ja ronskin klaanikuninkaan reipasotteinen ja räväkkä tytär Merida on tullut naimaikään ja hänen tulisi avioitua yhden naapuriklaanien sulhasehdokkaista kanssa. Tytöllä on tähän kuitenkin oma sanansa sanottavana ja uhmatakseen äitinsä määräyksiä hän saa noidalta loitsun, joka muuttaa äidin, jotta tytönkin kohtalo muuttuisi. Muutos ei olekaan ihan sitä, mitä Merida oli ajatellut, ja alkaa tytön ja äidin kehitystarina, josta ei vauhtia ja pelottavia tilanteita puutu. 

Urhea-elokuva käsittelee äidin ja tyttären suhdetta, sukupolvien välistä kuilua sekä naisen asemaa, itsenäisyyttä ja päätäntävaltaa omista asioista. Huomionarvoista tässä elokuvassa on se, että lopussa ei ole tiedossa häitä. 

Näiden elokuvien katsomisen jälkeen täytyy kyllä sanoa, että jo on prisessatarinat muuttuneet - ja hyvä niin. Ei tietoakaan alistuvista, miellyttämisen haluisista, eteerisistä, kalpeista hahmoista, jotka odottavat prinssiä pelastamaan. Nämä tytöt ottavat paistinpannun käteensä ja mojauttavat, etsivät omat polkunsa ja toimivat peloistaan huolimatta. 

Uusi vuosi - uusi blogi

Koska joulun aika alkaa olla selkeästi ohi, aloitan rinnalle toisen blogin, johon tulee nimensä mukaisesti yhtä sun toista. Koska ensimmäisen blogin tekovaiheessa en hoksannut asiaa ajatella, on nimimerkkini tässäkin blogissa Joululainen, mutta sitähän ollaan ympäri vuoden.

Joulupukki toi paljon uusia kirjoja, joita olen jo lueskellut. Yksi niistä oli Dan Brownin Inferno, joka tuli konttiin hankittua, koska muutkin osat on luettu. Nämä ovat sellaista kirjallisuuden mäkkäriosastoa, eli ennakolta tietää, mitä saa, yllätyksiä ei ole tiedossa, mutta kyllähän sitä nälkäänsä syö. Mielenkiintoinen teema kirjassa oli eli se, miten väestömäärän kasvu ylittää maapallon luonnonvarojen kestokyvyn. Dan Brown ottaa faktoista selvää, ja kyllähän luvut todellakin kylmäävät. 

Kirjassa liikutaan tietenkin taas Firenzessä mutta siirrytään sitten Istanbuliin. Kuuluisia rakennuksia ja taideteoksia on kuvattu jälleen niin mielenkiintoisesti, että paikallaan olisi kuvitettu laitos. Luultavasti tästäkin kirjasta elokuva on tulossa, mitä on pohjustettu erittäinkin elokuvamaisilla kohtauksilla.

Aloitin myös lukemaan toista kirjaa eli Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektia. Kirja kertoo newyorkilaisen kirjailijan vuoden mittaisesta projektista onnellisuuden lisäämiseksi ja voi toimia myös ponnahduslautana lukijan oman projektin aloittamiseen. 

Tästä kirjasta poimin osuvat AIKUISUUDEN NIKSIT:

"Ihmiset eivät huomaa erheitäsi niin hyvin kuin luulet.

Avun pyytäminen on normaalia.

Useimmat päätökset eivät vaadi laajaa selvitystä.

Hyvän tekeminen saa olon hyväksi.

On tärkeää olla kiltti kaikille.

Ota mukaan villapaita.

Tekemällä vähän joka päivä saa paljon aikaan.

Suurin osa tahroista lähtee saippualla ja vedellä.

Useimmiten pulma ratkeaa, kun sammuttaa ja käynnistää tietokoneen uudelleen pariin kertaan.

Jos et löydä jotain, siivoa.

Voit valita, mitä teet, mutta et, mitä haluat tehdä.

Onnellisuus ei aina saa oloa iloiseksi.

Sillä, mitä teet joka päivä, on enemmän väliä kuin sillä, mitä teet silloin tällöin.

Kaikessa ei tarvitse olla hyvä.

Jos onnistut joka kerta, et yritä tarpeeksi.

Käsikauppalääkkeet ove tehokkaita.

Täydellinen on hyvän vihollinen.

Se, mikä on muista hauskaa, ei ehkä ole sinusta hauskaa - ja päinvastoin.

Ihmiset pitävät siitä, kun häälahjan ostaa lahjalistan ulkopuolelta.

Et voi merkittävästi muuttaa lastesi luonnetta nalkuttamalla tai viemällä heitä kursseille.

Jos ei anna, ei saa."

Monenlaista tarttumapintaa löytää näistä ohjeista. 

Tervetuloa arkiblogini pariin!