Lumilapsi: Eowyn Ivey (Bazar)

Mabel ja Jack asuvat 1920-luvulla Alaskassa. He ovat viisissäkymmenissä oleva, ennenaikaisena syntyneen ainoan lapsensa menettänyt pariskunta. Jackin aika menee peltoa raivatessa, maatilan töitä tehdessä ja metsästysretkillä, mutta Mabel elelee talossa elämänhalunsa menettäneenä.

Eräänä talvi-iltana he tekevät lumesta tytön, jolle Mabel pukee lapaset ja kaulahuivin. Aamulla vaatteet ovat hävinneet ja pienet jäljet johtavat lumessa metsään. Pariskunta alkaa nähdä vilauksia valkohiuksisesta tytöstä, jolla on jäänsiniset silmät. 

Lumilapsen juonesta en halua kertoa enempää, koska jos kirjaa ei ole lukenut, juonikuvaukset pilaisivat koko kirjan idean. Sen verran voi kuitenkin kertoa, että teos on kirjoitettu kauniisti mutta todentuntuisesti (asuuhan kirjailija itsekin keskellä Alaskan villiä luontoa). Lukija voi elää mukana ankaran luonnon ja uudisraivaajaelämän välisissä voimainkoitoksissa. Kirjan hahmoihin tutustuu helposti elävän kerronnan myötä. 

Kirjassa on realistista elämänmakua mutta myös kauneutta, syviä pohdintoja sekä syvän epätoivon ja kepeän onnen vaihteluita, niin kuin elämässä aina on. Välillä teoksen tunnelmasta tulee mieleen lapsuuden Pieni talo preerialla, vaikka Lumilapsen teemat koskettavatkin syvemmin kuopauksin.

Lumi on kirjan nimen mukaisesti keskeinen tekijä tapahtumissa, ja henkilöiden elämä rytmittyykin vuodenaikojen - ja lumen liikkeiden - mukaan: "Molekyylin toiseksi muuttumisen tarkka tiede - sitä Mabel ei osannut selittää, mutta ei hän osannut selittää sitäkään, miten sikiö muotoutui kohdussa, miten soluista tuli sykkivä sydän ja toivoa täysi sielu. Hän ei voinut käsittää pilvistä muovautuvien lumihiutaleiden kuusikulmaista ihmettä, kiteytyneitä saniaisia ja höyheniä, joita tuiskuaa takinhihalle, valkoisia tähtiä, jotka sulavat heti johonkin osuessaan. Miten sellainen voima ja kauneus saattoi ilmetä jossain niin pienessä ja katoavassa ja tiedon tuolle puolen jäävässä?"

Ulkoisten tapahtumien vähäeleisyydestä huolimatta tässä kirjassa eletään täyttä elämää. Mabel ja Jack eivät ole valinneet helppoa osaa lähtiessään Alaskaan, eikä kohtalokaan ole varannut heidän osalleen sileintä tietä kuljettavaksi. Pariskunnan ystävä kuitenkin toteaa osuvasti: "Emme me koskaan tiedä, miten tulee käymään, emmehän? Elämä viskoo meitä aina sinne tänne. Siitähän se seikkailu syntyy. Siitä, ettei tiedä, mihin päätyy ja miten pärjää. Kaikki on yhtä mysteeriä, ja kun me muuta väitämme, me vain valehtelemme itsellemme. Kerrohan, milloin sinä olet tuntenut eläväsi kaikkein voimallisimmin?"