Tuhat tytärtä: Juuli Niemi

Sattuipa silmääni kirjakaupan hyllystä mielenkiintoinen kirjan kansi ja nimi, ja siirtyipä kirja sitten kassan kautta kotiin asti. Kyseessä oli Juuli Niemen tänä vuonna ilmestynyt runoteos Tuhat tytärtä. Hänestä en ollut ennen kuullut mutta otin netitse selvää. Hän on 1981 syntynyt proosarunoilija ja käsikirjoittaja, joka on vuodesta 2003 alkaen kirjoittanut kaksi runotarinaa (Tara, Pitkästä ilosta), novellikokoelman (Tule hyvä) ja kaksi runokirjaa (Yömatkat, Tuhat tytärtä) sekä käsikirjoittanut novellielokuvan Kesäpaikka ja elokuvan Roskisprinssi.

Kirjakaupassa silmäilin paria runoa enkä tietenkään ison sisarusparven nuorimpana voinut vastustaa muun muassa seuraavanlaisia säkeitä:

"Pienin sisko rakastaa aina eniten

kaikkea sitä, minkä jokainen kasvaessaan kadottaa."

"Pienin sisko omistaa vain sen

minkä toiset hylkää,

meren likaisimman vaahdon

sen kauneuden

ja väsyneiltä karkaavat huokaukset."

"Pikkusisko hakeutuu rannalle

ja antaa veden huuhdella taskunsa tyhjiksi.

Jos puhelinta ei olisi viety

hän soittaisi isosiskoille ja kertoisi että

pienin on opetettu antamaan leikeissä periksi."

"Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.

Niin saattaa käydä

ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä

että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina."

Runot käsittelevät perhettä ja sukua. Runojen keskushahmo on nuorin tytär, jolla on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän siskoa ja veli, joka on kadonnut. Runoissa puhutaan myös äidistä, isästä, isoäidistä, tädistä, sukujuhlista, matkoista, talosta, perheen autoista ja muistoista.

Runoissa käsitellään perhesuhteita, erityisesti sisaruussuhteita, mutta myös lapsien suhteita vanhempiin sukupolviin. Käsittelyyn pääsevät esimerkiksi perinteinen perheenisä, kukkien sisko, paha sisko, lempitäti ja veli, joka ei halunnut olla veli.

Viidennessä osassa siirrytään kuvaamaan parisuhdetta. 

"Silloin vuosia sitten

matkustin sinne mistä tulivat ne sukulaiset

jotka osasivat nauraa

ja katsoin näitä samoja koivuja ja ei kenenkään veden yli

rakennettuja puusiltoja

ja minusta putosi palanen.

Tulin kotiin luoksesi vähempänä kuin ennen

ja sinä päätit etsiä, etsiä, etsiä sitä mikä minusta puuttui."

Vaikka jonkinlaista linkkiä muun kirjan teemaan yritetäänkin luoda, jäävät erityisesti tämän osan kolme viimeistä runoa mielestäni irrallisiksi ja tyylikin muuttuu jollain tavalla hajanaisemmaksi ja etäisemmäksi.

Perhekuvauksista sen sijaan löytyy osuvia ja koskettaviakin runoja, joihin sisarusparvessa kasvaneet varmasti samaistuvat. Runoista hahmottuu kuva erilaisista perheenjäsenistä, kohtaloista ja tavoista kohdata ja olla kohtaamatta. 

LUOMISKERTOMUS

Taisin olla aluksi vain sätkivä särki

pelkkä joutokala.

Muut opettelivat avullani perkaamaan.

Taisin käydä sisuksiltani aika tyhjäksi.

Mutta sitten rakensin sillan pyrstöstä päähän.

Opin heijastamaan ja välkehtimään

ja suomujen alle peilasin puhtaanharmaata vettä."