Sukutarina suomalaiseen tapaan: Tua Harno, Ne jotka jäävät

"Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isien pahoista teoista" (2 Moos 20: 5). Tässä Tua Harnon taitavassa esikoisromaanissa Ne jotka jäävät ilmenee se, mitä olen aina ajatellut tämän Raamatun-kohdan tarkoittavan. Ei mitään mystistä kostoa, sukukirousta, vaan sitä, mitä me teoillamme ja tekemättä jättämisillämme seuraaville sukupolville siirrämme. Katkeaako ketju Fridan kohdalla? Se selviää lukemalla tämä psykologisesti syviä vesiä luotaava sukukertomus. 

Fridan isänisänäidistä: "Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme. Luulen, että tämä tarina alkaa naisesta, joka teki nuo molemmat virheet."

Fridan isänisänisästä: "Per meni omaan huoneeseensa ja unohti vaimonsa kuin jalkalampun.

Fridan isänäidinisästä: "Mustat hiuksensa hän oli perinyt isältään, mieheltä, joka oli 30-luvun alussa painanut hatun päähänsä ja sanonut: nyt minä lähden.

Fridan isänäidistä: -- ja niin mustahiuksinen tyttö kasvoi ilman isää, ja löysi kaupungista miehen, joka sanoisi nuo samat sanat..."

Fridan isänisästä: "kumpikin näytti parastaan toiselle. Eikä Raimo huudahtanut, miksi isä lähdit, minä en ehtinyt edes syntyä, kun sinä olit jo matkalla pois. Eikä Poju paljastanut, kuinka hän kerta toisensa jälkeen rakastui ja epäonnistui. Hän ei tiennyt, miksi hän kiersi rakkaudesta toiseen kuin ääni simpukan sisällä löytämättä koskaan tietä ulos."

Fridan äidistä: "Mutta äidin talossa ei musiikki soi. Hän luopui televisiostakin, ja lopulta kodista Helsingissä. Hän muutti omalle mökilleen. Ainoat äänet, joita äiti kestää kuulla, ovat kuikan huudot."

Fridan isästä: "..hänellä oli tavoite. Saada auringontäyteinen, riemunkiljahteleva perhe ympärilleen. Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla oli tapana tuhota perheidylli." "..yritti olla kaksi ihmistä yhtä aikaa, sitten kolme, ja lopulta hän monistui kymmeniksi -- noin käy, kun lupaa enemmän kuin on tarkoitettu. Noin käy, jos kuuluu niihin, jotka menevät rikki jäämällä, kun heidän pitäisi lähteä." 

Emil: " Minä niin toivoisin, että meillä olisi lapsi. Minä täytän neljäkymmentä muutaman vuoden päästä, Emil ajatteli. Frida, mihin meidän elämämme menee?"

Frida: "Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät -- lupasin jäädä, jos rakastaisin. Minä kestäisin tylsyyden ja kaiken ahdistavan, rakastaisin ja jäisin, ja se olisi rakkauden korkein aste." 

"Lapsi pelottaa minua järkyttävästi. Pelkään, että kun on lapsi, niin ihminen ei saa olla yksin pienessä huoneessa, jossa on ikkuna. Sitten on oltava läsnä muissa huoneissa, toisten kanssa, perheen kanssa. Ei saa sulkea ovea ja olla yhtä kaukana kuin se, joka on valtameren takana."

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Sukutarina amerikkalaiseen, ranskalaiseen ja brasilialaiseen tapaan

Pitkä lukemattomuus katkesi kirjaston lukukasseihin, joista valitsin teeman Sukutarinat. Ensimmäinen teos oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel. Se kertoo samana päivänä 1900-luvun alussa syntyvistä kahdesta pojasta. Toinen näkee päivänvalon varakkaassa perheessä Bostonissa, toinen keskellä metsää Puolassa. Kirjassa seurataan kummankin sukutarinaa kolmen sukupolven ja monien vaiheiden läpi. Alkupuoli kirjasta on episodimainen ja nytkähtelevä, mutta keskiosa imee mukaansa jännittäviin vaiheisiin. The Sunday Times kuvaa teosta "parhaaksi koskaan kirjoitetuksi kirjaksi". Minulle se ei ollut sellainen, mutta vei mukanaan puutteiden ja taistelun sekä rikkauksien ja glorian pyörteisiin.

Toinen sukutarina oli Hélene Grémillonin esikoisteos Uskottuni. Teos alkaa vuodesta 1975, kun Camille Werner saa äitinsä kuoleman johdosta saapuvien surunvalittelujen lomassa paksun kirjeen, jossa alkaa tarina Lois'sta ja Anniesta. Tarinassa Annie tutustuu M:n pariskuntaan, mikä muuttaa heidän kaikkien kohtalonsa peruuttamattomasti. Kirjeitä tulee lisää, mutta miten Camille littyy vuosikymmenien takaisen tarinan henkilöihin. Sen selvittämiseksi kirja on luettava viimeiseen virkkeeseen saakka. Hieno tarina kerrassaan!

Kolmas sukutarina, brasilialaisen Daniel Galeran Hyöky, vie lukijan seuraamaan nuoren miehen matkaa, kun hän isänsä itsemurhan jälkeen lähtee selvittämään, mitä isoisälle Garopaban kalastajakylässä aikoinaan tapahtui. Kirjassa ei ulkoisesti juurikaan tapahdu, mutta tapahtuu kuitenkin paljon, yli 400 sivun verran. Eteläamerikkalainen kerrontatyyli eroaa huomattavasti eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta, ja siksi nuoren miehen odysseiaa oli virkistävää seurata. Kirja alkaa yhdestä hetkestä ja päättyy toiseen. Välissä on unia, sukelluksia, baareja ja muistista haihtuvia kasvoja.

Ommelten välinen aika -tv-sarja

Espanjalaiset ne osaavat sarjojen teon. Miellyin vuonna 2014 Gran Hotel -sarjaan, ja tänään katsoin aloitusjakson 17-osaisesta, palkitusta Ommelten välinen aika -sarjasta. Se pohjautuu María Dueñasin 2009 kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja sijoittuu 30-luvulle Espanjan sisällissodan aikaan.

Sira on asunut kahdestaan ompelijaäitinsä kanssa, joka on opettanut tyttärenkin ompelemaan. Aikuistuva Sira on alkanut serustella virkamies Ignacion kanssa, mikä tuo turvaa kiristyvän tilanteen takia työnsä menettäneiden naisten elämään.

Eräänä päivänä Sira kuitenkin kohtaa vihreäsilmäisen miehen. Lisäksi äiti paljastaa, kuka tytön isä on. Tästä alkaa tarina siitä, mihin järjetön rakkaus ja mieletön sota Siran kuljettaa.

On se vain niin, että espanjalaisessa mielenmaisemassa on jotain niin mukaansatempaavaa. Ihmiset puhuvat välillä minuutissa enemmän kuin kokonaisessa Kaurismäki-elokuvassa. Sitten taas yksi katse tai tunnekuva kertoo kokonaisen tarinan. Näyttelijävalinnat ovat tässäkin espanjalaissarjassa todella osuvat. Kuvaus ja upea musiikki luovat koskettavia tunnelmia. 

Tiedossa on muotia, jännitystä ja tunteiden laaja skaala. Sarja on katsottavissa Yle Areenalta 30 päivän ajan.

Kun mustarastas laulaa

Olen lukenut Linda Olssonilta hauraan koskettavan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja taitavasti rakennetun Kaikki hyvä sinussa. Nyt luin odottavalla mielellä neljännen romaanin Kun mustarastas laulaa (2014) ja olen kyllä joltisenkin pettynyt. En saanut teoksesta oikein mitään otetta. Henkilöt eivät alkaneet mielessäni elää, ja luin eteenpäin odottaen, milloin tarina alkaa vetää mukanaan. Niin ei käynyt.

Aloitus on kiehtova. Miksi nainen ei halua tavata ketään? Kieli oli edelleen kaunista, kuten aiemmissakin teoksissa. Syvempi viestikin avautuu, vaikka sitäkin ehkä liiankin kanssa toistetaan:

"Mutta se tie, jota hän oli tänään lähtenyt kulkemaan, johti väistämättä jonnekin. Ja hän tiesi,  ettei voi sallia sitä itselleen. Sillä jokainen päivä, jokainen hänen hyväksymänsä kutsu, jokainen hänen vastaanottamansa palvelus veisi häntä auttamattomasti lähemmäksi sitä, mitä hän nimenomaan oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttämään.

     Aivan kuin tuo mies, tuo ystävällinen ja ajattelevainen mies olisi tämänpäiväisen, liikuttavan avosydämisyytensä myötä onnistunut murtamaan Elisabethin panssarin, jonka hän niin huolella oli ympärilleen rakentanut.

      Se ei tuntunut lohdulliselta. Se oli kivuliasta."

Siinäpä se sitten. Loppukin oli oudon kikkailevalla tavalla jätetty avoimeksi. Jotain annettiin ymmärtää, mutta jätettiin kömpelösti ilmaan roikkumaan. Kaikki hyvä sinussa -teos piti hengästyttävällä tavalla koukussaan, ja lopun käänteet olivat nerokkaat. Siihen verrattuna Kun mustarastas laulaa jäi todella haaleaksi.

Sopimus ja Lukija

Audrey Mageen Sopimus kertoo naimisiin menevästä nuorestaparista natsi-Saksan aikana. Käydään toista maailmansota, ja Saksa on päättänyt helpoin voitoin tulla maailmanvaltiaaksi. Tarinaa kerrotaan Venäjällä sotivan Peter Faberin ja natsivallan kerman suosiota nauttivan Katharina-vaimon näkökulmia vuorotellen.

Sopimus on vangitseva, ahdistava ja aito. Kirjaa on mahdoton laskea käsistään, ja toisaalta se saa aikaan kuvottavan ja epätoivoisen olon. Sopimus kuvaa toista maailmansotaa jollain tapaa eri vinkkelistä. Kirja ei juurikaan kerro juutalaisista vaan huomio on keskittynyt siihen, miten tavalliset saksalaiset sodan kokivat. Fokus on koko ajan yksilön kokemuksissa, ja siksi kirjan tapahtumat tuntuvat käsinkosketeltavan tosilta.

Alussa molemmilla nuorilla on idealistiset ajatukset kaiken tarkoituksesta ja tulevaisuudesta:

"Molemmat naiset heittivät kengät jalastaan, säntäilivät ympäri asuntoa ja nauroivat avatessaan ovet valtaviin makuuhuoneisiin ja parvekkeille. Keittiön vetolaatikot olivat täynnä leikkuu- ja vatkausvälineitä, ja kaapeissa oli pinoittain tärkättyjä pellavalakanoja, pöytäliinoja, lautasliinoja ja valtavia, pehmeitä pyyhkeitä, jotka olivat yhä täysin valkoisia.

"Heillä oli kaikkea", sanoi Katharina.

"Kun meillä ei ollut mitään", sanoi Rouva Spinell. - -

"Koruja?" kysyi herra Spinell.

"Ei", Katharina sanoi. "En ainakaan nähnyt."

"Kirottuja varkaita, kaikki tyynni. He nielevät ne, tiedättehän. Piilottaakseen ne meiltä."

"Tykinruokaa. Siinä kaikki. Venäläisten aseille ja saksalaisten kunnianhimolle."

"Oletko juonut, Faustman?"

"Reinisch ylennetään siitä hyvästä, että hän marssittaa meitä sataviisikymmentä kilometriä Venäjän lumessa."

"En kuuntele tuota, Faustman. Sinä haastat vain uudestaan riitaa."

"En haasta. Olen vain kyllästynyt siihen, että meitä käytetään hyväksi."

"Olet sotilas, ja nyt on sota."

"Mutta mistä nyt soditaan?"

"Suuremmasta Saksasta."

"Kenen kustannuksella? Ei Berliinin herrojen, joilla on mahat täynnä. Meidän kustannuksellamme, Faber. Meidän elämämme."

Mutta kuten historia on osoittanut, hybris vaihtuikin hamartiaan:

"Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki."

"Hirviö, jolle me syötämme miehemme? Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?"

- -

"Meistä tulee maailman mahtavin maa."

"Täynnä lapsia ilman isää. Vaimoja ilman aviomiestä. Sitäkö se suuri suunnitelma on?"

"Odota vain. Se toteutuu vielä."

"Ei, ei toteudu. Se on jo epäonnistunut."

"Kolme ja puoli viikkoa, eikä ketään ollut tullut. Sisään lentäneet lentokoneet lähtivät aina raskaammassa lastissa kuin tulivat, veivät kapteeneja, yliluutnantteja, majureita, joiden kasvot oli värjätty keltaisiksi kuin keltatautisilla. Mutta hän näki, että heidän silmänsä olivat valkoiset ja terveet.

     Hän tökki tulta nostaakseen kipinöitä. Hän ei aikonut taistella enää, vaarantaa henkeään upseerien vuoksi, jotka olivat liian pelkureita jäädäkseen, hän ei paljastaisi vatsaansa venäläisten raketeille, jotka kimposivat nyt jäisestä maasta pisrstoen ja repien yhä suurempia reikiä saksalaisten ruumiisiin. Ei. Hän pysyttelisi turvassa, jotta voisi olla isä pojalleen."

Katsoin tänään Areena-leffan Lukija, joka perustuu Bernhard Schlinkin samannimiseen romaaniin. Myös se käsittelee natsi-Saksaa ajatuksia herättävällä tavalla. Elokuvassa keskitysleireiltä selviytynyt sanoo: 

"Minulta kysellään jatkuvasti, mitä opin leireillä. Ei se ollut terapiaa. Eivät ne olleet mitään yliopistoja. Sinne ei menty oppimaan. Se on täysin selvää. Mitä haluatte? Että annan anteeksi hänelle? Katharsiksen voi kokea teatterissa tai kirjallisuudessa. Ei keskitysleirillä. Leiri ei anna mitään. Yhtään mitään."

Oikeasta sodasta ei seuraa katharsista, ei mitään hyvää. Ei syyllisille, ei syyttömille, ei aloittajille, ei lopettajille, ei voitetuille, ei voittajille.  

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadiolaispariskunnasta ja heidän kipuilustaan aidon uskonsa ja ihmisten (miesten) asettamien uskontoperinteiden välillä. Aiheeseen on perehdytty huolellisesti, ja erilaisia näkökulmia tuodaan dialogeissa, päähenkilön pohdinnoissa sekä blogiteksteissä ja niiden kommenteissa ansiokkaasti esiin. 

Kirjaa voi lukea siitäkin näkökulmasta, miten paljon vaatimuksia naisille ja äideille ylipäätään asetetaan ja miten paljon ulkoapäin määritellään, millainen kunnon naisen ja äidin tulee olla. Tässä kirjassa vaatimukset asettaa uskonyhteisö sekä sen arvot pienestä asti sisäistänyt oma mieli. Samankaltaisia vaatimuksia asetetaan kuitenkin niin blogeissa, naistenlehdissä, mainoksissa, työmaailmassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin.

Naisten elämää raskauttavien perinteiden paino piileekin juuri siinä, että vaatimuksia eivät esitä vain miesten kirjoittamat tekstit, määräykset ja kirjoittamattomat lait vaan myös vanhemmat naissukupolvet, jotka toimivat esikuvina nuoremmille. Juuri tästä syystä nykyään länsimaissa jo monet 6-vuotiaat pikkutytöt pitävät itseään lihavina ja kokevat tarvitsevansa laihdutuskuuria.

Itseäni jäi kaihertamaan se, kuinka hyveellisinä ja kiusattuina lestadioilaislapset esitettiin. Olipa tilanne ainakin aikaanaan usein juuri toisinpäin. Toinen asia, mikä ihmetytti, oli se, miten Vilja romahtamiseen asti hoiti niin huolella leipomiset, siivoamiset ja muut kotiaskareet. Itselläni ainakin huusholli oli kuin pommin jäljiltä eikä pulla todellakaan tuoksunut siinä vaiheessa, kun lapset olivat vuosia putkeen valvottaneet. Ehkä tämä 'suorittamisesta' luopuminen pelastikin täydelliseltä loppuun palamiselta, toisin kuin Viljalle kävi. 

Taivaslaulu on hienosti kirjoitettu. Loppuratkaisua ei osannut etukäteen ennustaa. Kirjassa on ajattelemisen aihetta muustakin kuin lestadiolaisuudesta. Seuraavaan kuvaan voi varmasti ainakin moni pikkulapsiperheen äiti samastua:

"Jos minä leikkaisin tukan, värjäisin, pukisin vintiltä päälleni punaisen toppapuvun ja vanhat silmälasit, laittaisin huuliin yves rocherin kirjeessä tullutta mainoshuulipunaa ja korviin lasten prinsessasetistä takavarikoidut helminappikorvakorut ja katoaisin.-- Ja heidän etsiessään vanhaa Viljaa nousisin bussiin, matkaisin pohjoiseen, sinne missä aurinko ei talvella nouse, ja vuokraisin pienen mökin, jonka pöydällä olisi aina naistenlehtiä, mandariineja ja jugurttikuorrutteisia cashewpähkinöitä ja sohvalla siniruudullinen shaali ja suuri pehmeä tyyny. Sinne jäisin ja nukkuisin ensimmäisen vuoden, lukisin pitkään ja söisin hitaasti, ja lähikaupassa asioidessani sanoisin nimekseni Rauha."

Tuulisen saaren kirjakauppias: Gabrielle Zevin

Tuulisen saaren kirjakauppias on helposti luettava ja viihdyttävä romaani, jonka henkilöt tulevat vaivattomasti läheisiksi. Kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta kirjataivaan alla. Samantyyppistä kerrontaa voi lukea esimerkiksi Nick Hornbyltä tai Tony Parsonsilta.

Kirja kertoo nelikymppisestä, leskeksi jääneestä kirjakauppiaasta, A.J:stä, jonka yksinäiseen elämään ilmestyy yhtäkkiä pieni tyttö Maya. Kirjakauppiaan kuoren alle pääsevät myös poliisi Lambiase ja kustantamon myyntiedustaja Amelia. Kirjan teema on samantyyppinen kuin Hornbyn Poika-teoksessa. Kirjakaupan kyltissäkin lukee: "Yksikään ihminen ei ole saari; Jokainen kirja on maailma".

Mielenkiintoisinta teoksessa on se, kuinka kirjamaailma limittyy aukottomasti elämään:

"He olivat keskustelleet pelkästään kirjoista, mutta mikäpä oli elämässä henkilökohtaisempaa kuin kirjat?"

"Minkä takia jokin kirja poikkeaa toisista? Ne ovat erilaisia, A.J. toteaa, koska ne ovat erilaisia. Meidän pitää katsoa moniin sisälle. Meidän pitää uskoa. Suostumme siihen että petymme silloin tällöin, jotta voimme riemastua aina välillä."