Valkyrien ja maapallon uhkakuvat

"Kaikki tietävät, että Titanicilla orkesteri soitti viimeiseen asti. Sitä ei tiedetä, että moni matkustaja päätti kohdata loppunsa tanssien. Samalla asenteella väestönsuojien rakentaminen lopetettiin 30 vuotta sitten. Nykyisiin suojiin mahtuu vain kolmannes kansasta, mutta sen on riitettävä. Atomipommeja ei enää pelätä. Ikävät asiat lakaistaan maton alle. Vain ohut kalvo suojaa idylliä kaaokselta. Menneestä tiedämme, että 12 seikkaa voi romahduttaa kaiken milloin tahansa. - - Jos yksikin näistä uhista saavuttaa kriittisen pisteen, olemme mennyttä. Jo yksi näistä riittää upottamaan laivan. Vaikka kuinka tanssisimme." 

Uuden norjalaisen draamatrillerin Valkyrienin ensimmäinen osa koukutti heti seuraamaan kuolemansairaalle vaimolleen parannuskeinoa etsivän lääkärin Ravnin ja hänen apulaisensa, maailmanloppuun varautuvan nuoren miehen Leifin ponnisteluja. Yllä oleva lainaus on Leifin blogista ja sai miettimään sitä, onko nykyinen tapa vyöryttää lohduttomia uhkakuvia maapallon tilasta lapsille ja nuorille oikea tapa saada aikaan muutosta. Sama tuli mieleen, kun luin joululomalla Elina Hirvosen romaanin Kun aika loppuu, jossa nuori mies suunnitteli liittolaisineen joukkosurmaa liikakansoituksen ratkaisemiseksi. 

Kun kerrotaan, mikä on vialla, pitäisi tarjota heti perään vaihtoehtoa. Pitäisi kertoa, mikä on tie ratkaisuun. Osa nuorista tuntuu tukeutuvan mielipiteissään keltaisen lehdistön verkkolehteen, propagandistisiin nettisivustoihin, populistisiin iskulauseisiin ja MV-lehden kannanottoihin. Niistä on helppo löytää yksipuolisia, yksinkertaistettuja näkökantoja ja muka-ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, kun sanomalehtien, tieto- ja kaunokirjallisuuden lukeminen koetaan liian vaivalloiseksi. 

Toisaalta suuri osa nuorista ja aikuisista elää hällä väliä -mentaliteetilla. Kaikki on pilattu kuitenkin, niin juhlitaan siihen asti. Ja tanssitaan, kuten Titanicilla aikoinaan. Nuorilta tämän vielä ymmärtää, kun nuoruuteen nyt ei vaan välttämättä kuulu ajatella, että elämää on vielä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeenkin, mutta aikuisilta, usein perheellisiltä ihmisiltä odottaisi muuta kuin lyhytnäköistä mielihyväajattelua ja oman edun tavoittelua. Etunenässä tähän näyttävät mallia kuitenkin valtioiden päättäjät, johtomiehet ja -naiset. 

Mitä kautta ihmisille, erityisesti lapsille ja nuorille, saataisiin välitettyä kuva, että jotain pitää tehdä mutta samalla, että jotain VOI tehdä. Meidän koululaisetkin ovat heränneet ajattelemaan maailman tilaa, kun varsinkin viidesluokkalainen haluaa jo seurata uutisia ja keskustelee tapahtumista kavereiden kanssa. On katsottu hyväntekeväisyyskonsertteja tv:stä ja lahjoitettu rahaa, on otettu Plan-kummilapsi, on keskusteltu sodista ja niiden syistä, on pohdittu, miksi sodan jälkeen tappajat eivät joudu vankilaan, on pohdittu mielenterveysongelmia, kun läheiseen kouluun oli suunniteltu surmaiskua, on pohdittu pakolaisuutta ja monikulttuurisuutta, kun lapset ovat kuulleet poliitikkojen tölväisyjä mediasta, on valistettu monikansallisten yhtiöiden ahneudesta ja häikäilemättömästä markkinoinnista, kun kalliin pelikoneen ja pelin jälkeen pitäisi maksaa vielä kuukausimaksua Paystation-yhtiölle, jotta Overwatch-peliä voisi pelata (ei hankittu peliä eikä tiliä), on puhuttu ekologisesta ja eettisestä kuluttamisesta, minkä jälkeen 11-vuotias meni heti tarkistamaan, onko aikuisten kahvipapupussi eettisesti tuotettu (oli, huh!)

Miksi siitä, että on tehty oikeita ratkaisuja, ei tehdä yhtä isoja juttuja kuin uhkakuvista. Jostain luin, että otsonikerroksen aukko on pienentynyt, jostakin kuulin, että maapallolla ei ole sodittu sataan vuoteen yhtä vähän kuin nyt, jostain näkee aina muutaman rivin mittaisia hyviä uutisia. Jos näitä aitoja edistysaskeleita tuotaisiin jotain kautta ihmisten tietoisuuteen laajemmin, uskoisin sen lisäävän toiveikkuutta. Toiveikas ihminen tekee enemmän ja toimii viisaammin kuin epätoivoissaan lamaantunut tai kyynistynyt ihminen, ja sama pätee varmasti toiveikkaaseen ihmiskuntaan. 

Ajatus karkasi nyt kauaksi tv-sarjasta, mutta vaikutti hyvältä sarjalta. Kannattaa katsoa. Ensimmäinen osa tuli tiistaina yhdeksältä MTV-3:lta. Katsomossa se on nähtävissä vielä 28 päivää.

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Taas vaihteeksi en osaisi sijoittaa Peter Høegin kirjaa tiettyyn lajityyppiin, eikä onneksi tarvitsekaan. Teos oli Høegiä. Kirjassa käsiteltiin tulevaisuutta, tiedettä ja perhettä. Siinä oli høegmäistä jännitystä, høegmäistä romantiikkaa ja høegmäistä filosofiaa. Päähenkilö Susan on tiedenainen, ja hänellä on erityinen kyky saada ihmiset uskoutumaan hänelle. Avioliitto säveltäjämiehen kanssa on kriisissä ja perhettä, kuten koko Tanskaa, uhkaa vaara.

Høegin luomissa maailmoissa todellisuus on usein hieman paikaltaan nyrjähtänyttä, ylitodellista, absurdiin vivahtavaa. Hänen tarinoitaan ei voi lukea järjellä vaan hänen mielensä vuoristoratoihin on heittäydyttävä liikaa henkilöiden motiiveja analysoimatta. Kun Høegin tarinan koukeroihin on uponnut, taukoja ei juuri kannata pitää, ettei tarinan aukoista solahda ulos. Kesäloman alkuun teos sopi paremmin kuin hyvin. Aivot irtautuivat arkiajattelusta, ja taas sai rautaisannoksen Høegin tajunnan virtauksia.

"Kaikissa perheissä on saastuneita alueita joille on haudattu vanhoja jätteitä tai radioaktiivisia isotooppeja tai luurankoja kudosjäännöksineen päivineen. Niitähän me kaikki välttelemme, joko kohteliaisuudesta tai pelosta, tai sitten vain on mahdotonta puhdistaa kokonainen elämä, siivilöidä siitä irtonaiset osat ja steriloida loput autoklaavissa."

Kamalan huono viihderomaani

Käsiini kulkeutui Anna Janssonin kampaamomaailmaan sijoittuva viihderomaani Amorin kiehkurat, joka oli pitkään aikaan huonointa, mitä olen lukenut. Päähenkilö pyrkii hiustenlaiton ohella yhdistämään asiakkaitaan pareiksi. Juoni on mitäänsanomaton. Henkilöhahmoja luetellaan paljon, mutta niitä ei syvennetä. Romantiikkaakaan ei juuri ole, vaikka kirja yrittää olla romanttinen. Hieman jännitystä yritetään luoda, mutta siinäkään ei onnistuta, vaikka kirjailija dekkaristi varsinaisesti onkin. Tästä kirjasta ei voi sanoa kuin hohhoi! Kyllä vaan romanttinen kirjallisuus on oma taiteenlajinsa.

Sukutarina suomalaiseen tapaan: Tua Harno, Ne jotka jäävät

"Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isien pahoista teoista" (2 Moos 20: 5). Tässä Tua Harnon taitavassa esikoisromaanissa Ne jotka jäävät ilmenee se, mitä olen aina ajatellut tämän Raamatun-kohdan tarkoittavan. Ei mitään mystistä kostoa, sukukirousta, vaan sitä, mitä me teoillamme ja tekemättä jättämisillämme seuraaville sukupolville siirrämme. Katkeaako ketju Fridan kohdalla? Se selviää lukemalla tämä psykologisesti syviä vesiä luotaava sukukertomus. 

Fridan isänisänäidistä: "Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme. Luulen, että tämä tarina alkaa naisesta, joka teki nuo molemmat virheet."

Fridan isänisänisästä: "Per meni omaan huoneeseensa ja unohti vaimonsa kuin jalkalampun.

Fridan isänäidinisästä: "Mustat hiuksensa hän oli perinyt isältään, mieheltä, joka oli 30-luvun alussa painanut hatun päähänsä ja sanonut: nyt minä lähden.

Fridan isänäidistä: -- ja niin mustahiuksinen tyttö kasvoi ilman isää, ja löysi kaupungista miehen, joka sanoisi nuo samat sanat..."

Fridan isänisästä: "kumpikin näytti parastaan toiselle. Eikä Raimo huudahtanut, miksi isä lähdit, minä en ehtinyt edes syntyä, kun sinä olit jo matkalla pois. Eikä Poju paljastanut, kuinka hän kerta toisensa jälkeen rakastui ja epäonnistui. Hän ei tiennyt, miksi hän kiersi rakkaudesta toiseen kuin ääni simpukan sisällä löytämättä koskaan tietä ulos."

Fridan äidistä: "Mutta äidin talossa ei musiikki soi. Hän luopui televisiostakin, ja lopulta kodista Helsingissä. Hän muutti omalle mökilleen. Ainoat äänet, joita äiti kestää kuulla, ovat kuikan huudot."

Fridan isästä: "..hänellä oli tavoite. Saada auringontäyteinen, riemunkiljahteleva perhe ympärilleen. Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla oli tapana tuhota perheidylli." "..yritti olla kaksi ihmistä yhtä aikaa, sitten kolme, ja lopulta hän monistui kymmeniksi -- noin käy, kun lupaa enemmän kuin on tarkoitettu. Noin käy, jos kuuluu niihin, jotka menevät rikki jäämällä, kun heidän pitäisi lähteä." 

Emil: " Minä niin toivoisin, että meillä olisi lapsi. Minä täytän neljäkymmentä muutaman vuoden päästä, Emil ajatteli. Frida, mihin meidän elämämme menee?"

Frida: "Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät -- lupasin jäädä, jos rakastaisin. Minä kestäisin tylsyyden ja kaiken ahdistavan, rakastaisin ja jäisin, ja se olisi rakkauden korkein aste." 

"Lapsi pelottaa minua järkyttävästi. Pelkään, että kun on lapsi, niin ihminen ei saa olla yksin pienessä huoneessa, jossa on ikkuna. Sitten on oltava läsnä muissa huoneissa, toisten kanssa, perheen kanssa. Ei saa sulkea ovea ja olla yhtä kaukana kuin se, joka on valtameren takana."

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Sukutarina amerikkalaiseen, ranskalaiseen ja brasilialaiseen tapaan

Pitkä lukemattomuus katkesi kirjaston lukukasseihin, joista valitsin teeman Sukutarinat. Ensimmäinen teos oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel. Se kertoo samana päivänä 1900-luvun alussa syntyvistä kahdesta pojasta. Toinen näkee päivänvalon varakkaassa perheessä Bostonissa, toinen keskellä metsää Puolassa. Kirjassa seurataan kummankin sukutarinaa kolmen sukupolven ja monien vaiheiden läpi. Alkupuoli kirjasta on episodimainen ja nytkähtelevä, mutta keskiosa imee mukaansa jännittäviin vaiheisiin. The Sunday Times kuvaa teosta "parhaaksi koskaan kirjoitetuksi kirjaksi". Minulle se ei ollut sellainen, mutta vei mukanaan puutteiden ja taistelun sekä rikkauksien ja glorian pyörteisiin.

Toinen sukutarina oli Hélene Grémillonin esikoisteos Uskottuni. Teos alkaa vuodesta 1975, kun Camille Werner saa äitinsä kuoleman johdosta saapuvien surunvalittelujen lomassa paksun kirjeen, jossa alkaa tarina Lois'sta ja Anniesta. Tarinassa Annie tutustuu M:n pariskuntaan, mikä muuttaa heidän kaikkien kohtalonsa peruuttamattomasti. Kirjeitä tulee lisää, mutta miten Camille littyy vuosikymmenien takaisen tarinan henkilöihin. Sen selvittämiseksi kirja on luettava viimeiseen virkkeeseen saakka. Hieno tarina kerrassaan!

Kolmas sukutarina, brasilialaisen Daniel Galeran Hyöky, vie lukijan seuraamaan nuoren miehen matkaa, kun hän isänsä itsemurhan jälkeen lähtee selvittämään, mitä isoisälle Garopaban kalastajakylässä aikoinaan tapahtui. Kirjassa ei ulkoisesti juurikaan tapahdu, mutta tapahtuu kuitenkin paljon, yli 400 sivun verran. Eteläamerikkalainen kerrontatyyli eroaa huomattavasti eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta, ja siksi nuoren miehen odysseiaa oli virkistävää seurata. Kirja alkaa yhdestä hetkestä ja päättyy toiseen. Välissä on unia, sukelluksia, baareja ja muistista haihtuvia kasvoja.

Ommelten välinen aika -tv-sarja

Espanjalaiset ne osaavat sarjojen teon. Miellyin vuonna 2014 Gran Hotel -sarjaan, ja tänään katsoin aloitusjakson 17-osaisesta, palkitusta Ommelten välinen aika -sarjasta. Se pohjautuu María Dueñasin 2009 kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja sijoittuu 30-luvulle Espanjan sisällissodan aikaan.

Sira on asunut kahdestaan ompelijaäitinsä kanssa, joka on opettanut tyttärenkin ompelemaan. Aikuistuva Sira on alkanut serustella virkamies Ignacion kanssa, mikä tuo turvaa kiristyvän tilanteen takia työnsä menettäneiden naisten elämään.

Eräänä päivänä Sira kuitenkin kohtaa vihreäsilmäisen miehen. Lisäksi äiti paljastaa, kuka tytön isä on. Tästä alkaa tarina siitä, mihin järjetön rakkaus ja mieletön sota Siran kuljettaa.

On se vain niin, että espanjalaisessa mielenmaisemassa on jotain niin mukaansatempaavaa. Ihmiset puhuvat välillä minuutissa enemmän kuin kokonaisessa Kaurismäki-elokuvassa. Sitten taas yksi katse tai tunnekuva kertoo kokonaisen tarinan. Näyttelijävalinnat ovat tässäkin espanjalaissarjassa todella osuvat. Kuvaus ja upea musiikki luovat koskettavia tunnelmia. 

Tiedossa on muotia, jännitystä ja tunteiden laaja skaala. Sarja on katsottavissa Yle Areenalta 30 päivän ajan.

Kun mustarastas laulaa

Olen lukenut Linda Olssonilta hauraan koskettavan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja taitavasti rakennetun Kaikki hyvä sinussa. Nyt luin odottavalla mielellä neljännen romaanin Kun mustarastas laulaa (2014) ja olen kyllä joltisenkin pettynyt. En saanut teoksesta oikein mitään otetta. Henkilöt eivät alkaneet mielessäni elää, ja luin eteenpäin odottaen, milloin tarina alkaa vetää mukanaan. Niin ei käynyt.

Aloitus on kiehtova. Miksi nainen ei halua tavata ketään? Kieli oli edelleen kaunista, kuten aiemmissakin teoksissa. Syvempi viestikin avautuu, vaikka sitäkin ehkä liiankin kanssa toistetaan:

"Mutta se tie, jota hän oli tänään lähtenyt kulkemaan, johti väistämättä jonnekin. Ja hän tiesi,  ettei voi sallia sitä itselleen. Sillä jokainen päivä, jokainen hänen hyväksymänsä kutsu, jokainen hänen vastaanottamansa palvelus veisi häntä auttamattomasti lähemmäksi sitä, mitä hän nimenomaan oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttämään.

     Aivan kuin tuo mies, tuo ystävällinen ja ajattelevainen mies olisi tämänpäiväisen, liikuttavan avosydämisyytensä myötä onnistunut murtamaan Elisabethin panssarin, jonka hän niin huolella oli ympärilleen rakentanut.

      Se ei tuntunut lohdulliselta. Se oli kivuliasta."

Siinäpä se sitten. Loppukin oli oudon kikkailevalla tavalla jätetty avoimeksi. Jotain annettiin ymmärtää, mutta jätettiin kömpelösti ilmaan roikkumaan. Kaikki hyvä sinussa -teos piti hengästyttävällä tavalla koukussaan, ja lopun käänteet olivat nerokkaat. Siihen verrattuna Kun mustarastas laulaa jäi todella haaleaksi.