Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadiolaispariskunnasta ja heidän kipuilustaan aidon uskonsa ja ihmisten (miesten) asettamien uskontoperinteiden välillä. Aiheeseen on perehdytty huolellisesti, ja erilaisia näkökulmia tuodaan dialogeissa, päähenkilön pohdinnoissa sekä blogiteksteissä ja niiden kommenteissa ansiokkaasti esiin. 

Kirjaa voi lukea siitäkin näkökulmasta, miten paljon vaatimuksia naisille ja äideille ylipäätään asetetaan ja miten paljon ulkoapäin määritellään, millainen kunnon naisen ja äidin tulee olla. Tässä kirjassa vaatimukset asettaa uskonyhteisö sekä sen arvot pienestä asti sisäistänyt oma mieli. Samankaltaisia vaatimuksia asetetaan kuitenkin niin blogeissa, naistenlehdissä, mainoksissa, työmaailmassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin.

Naisten elämää raskauttavien perinteiden paino piileekin juuri siinä, että vaatimuksia eivät esitä vain miesten kirjoittamat tekstit, määräykset ja kirjoittamattomat lait vaan myös vanhemmat naissukupolvet, jotka toimivat esikuvina nuoremmille. Juuri tästä syystä nykyään länsimaissa jo monet 6-vuotiaat pikkutytöt pitävät itseään lihavina ja kokevat tarvitsevansa laihdutuskuuria.

Itseäni jäi kaihertamaan se, kuinka hyveellisinä ja kiusattuina lestadioilaislapset esitettiin. Olipa tilanne ainakin aikaanaan usein juuri toisinpäin. Toinen asia, mikä ihmetytti, oli se, miten Vilja romahtamiseen asti hoiti niin huolella leipomiset, siivoamiset ja muut kotiaskareet. Itselläni ainakin huusholli oli kuin pommin jäljiltä eikä pulla todellakaan tuoksunut siinä vaiheessa, kun lapset olivat vuosia putkeen valvottaneet. Ehkä tämä 'suorittamisesta' luopuminen pelastikin täydelliseltä loppuun palamiselta, toisin kuin Viljalle kävi. 

Taivaslaulu on hienosti kirjoitettu. Loppuratkaisua ei osannut etukäteen ennustaa. Kirjassa on ajattelemisen aihetta muustakin kuin lestadiolaisuudesta. Seuraavaan kuvaan voi varmasti ainakin moni pikkulapsiperheen äiti samastua:

"Jos minä leikkaisin tukan, värjäisin, pukisin vintiltä päälleni punaisen toppapuvun ja vanhat silmälasit, laittaisin huuliin yves rocherin kirjeessä tullutta mainoshuulipunaa ja korviin lasten prinsessasetistä takavarikoidut helminappikorvakorut ja katoaisin.-- Ja heidän etsiessään vanhaa Viljaa nousisin bussiin, matkaisin pohjoiseen, sinne missä aurinko ei talvella nouse, ja vuokraisin pienen mökin, jonka pöydällä olisi aina naistenlehtiä, mandariineja ja jugurttikuorrutteisia cashewpähkinöitä ja sohvalla siniruudullinen shaali ja suuri pehmeä tyyny. Sinne jäisin ja nukkuisin ensimmäisen vuoden, lukisin pitkään ja söisin hitaasti, ja lähikaupassa asioidessani sanoisin nimekseni Rauha."