sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Kun mustarastas laulaa

Olen lukenut Linda Olssonilta hauraan koskettavan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja taitavasti rakennetun Kaikki hyvä sinussa. Nyt luin odottavalla mielellä neljännen romaanin Kun mustarastas laulaa (2014) ja olen kyllä joltisenkin pettynyt. En saanut teoksesta oikein mitään otetta. Henkilöt eivät alkaneet mielessäni elää, ja luin eteenpäin odottaen, milloin tarina alkaa vetää mukanaan. Niin ei käynyt.

Aloitus on kiehtova. Miksi nainen ei halua tavata ketään? Kieli oli edelleen kaunista, kuten aiemmissakin teoksissa. Syvempi viestikin avautuu, vaikka sitäkin ehkä liiankin kanssa toistetaan:

"Mutta se tie, jota hän oli tänään lähtenyt kulkemaan, johti väistämättä jonnekin. Ja hän tiesi,  ettei voi sallia sitä itselleen. Sillä jokainen päivä, jokainen hänen hyväksymänsä kutsu, jokainen hänen vastaanottamansa palvelus veisi häntä auttamattomasti lähemmäksi sitä, mitä hän nimenomaan oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttämään.
     Aivan kuin tuo mies, tuo ystävällinen ja ajattelevainen mies olisi tämänpäiväisen, liikuttavan avosydämisyytensä myötä onnistunut murtamaan Elisabethin panssarin, jonka hän niin huolella oli ympärilleen rakentanut.
      Se ei tuntunut lohdulliselta. Se oli kivuliasta."

Siinäpä se sitten. Loppukin oli oudon kikkailevalla tavalla jätetty avoimeksi. Jotain annettiin ymmärtää, mutta jätettiin kömpelösti ilmaan roikkumaan. Kaikki hyvä sinussa -teos piti hengästyttävällä tavalla koukussaan, ja lopun käänteet olivat nerokkaat. Siihen verrattuna Kun mustarastas laulaa jäi todella haaleaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti