Herta Müller: Matala maa

Romanialaissyntyisen Herta Müllerin Matala maa (1982) on hämmentävä kirja. Mieleen jäävät lehmät, käärmeet, ankat, siat, kissat, koirat, hiiret, kärpäset, turnipsit, maissit, kurpitsat, huivipäiset naiset, luudat, multakokkareet, juovuksissa oleva isä, itkevä ja vihainen äiti, nukkuva isoäiti, pottaan lorottava isoisä, kuolema, itkijäiset, repsottavat valkoiset kukkakimput, likainen kylpyvesi, lapsen kysymykset, joihin ei tule vastausta, oudot leikit ja kuvitelmat.

Kirjan tarinat ovat kummallisia ja rujoja, mutta lauseet kauniita:

 "Naiset ovat päivät pitkät yksin ja sotkeutuvat hameittensa hämäriin laskoksiin."

 "Talvella he istuvat iltapäivät ikkunan ääressä ja kutovat itsensä karheisiin villasukkiin, jotka vain venyvät pituutta ja ovat pitkiä kuin talvi itse --"

"Ei yö ole hirviö, se on vain tuulta ja unta."

"Keväällä suli kamalan paljon lunta, enemmän kuin oli satanutkaan."

Pääosin tarinat ovat lapsen silmin nähtyjä muistoja, unikuvia, painajaisia, pirstaleisia kokemuksia. Lapset elävät omissa lasten maailmoissaan ja yrittävät ymmärtää aikuisten aivoituksia. Unelmat eivät ole suuria: "Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan jälkeen." 

Aluksi en pitänyt kirjasta ollenkaan. Sitten aloin nähdä kertomukset auki kirjoitettuina surrealistisina maalauksina. Kirjailija vie lukijan lapsuuden jo unohdettuihin outoihin mielenmaisemiin ja maailman tarkkailuun. Oikeastaan onkin kiehtovaa, että sellaisiin tunnelmiin voi palata. 

Sosialistista kyläyhteisöä kuvaava Kyläkronikka sekä kolme viimeistä, runomaista lyhyttä kertomusta poikkeavat muista, koska niitä ei ole kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Kaunein näistä viimeisistä on Kadunlakaisijat:

"He lakaisevat katulamput pois, lakaisevat kadut kaupungista, lakaisevat asumisen taloista, lakaisevat ajatukset päästäni, lakaisevat minut jalalta toiselle, lakaisevat askeleet kävelystäni..."