lauantai 1. elokuuta 2015

Välitilinpäätös siivoten

KonMarin siivouskirja on puhuttanut ihmisiä. Olen lukenut kirjasta artikkeleita ja blogipostauksia, vaikka en itse kirjaa ole lukenutkaan. Kirjasta on poimittu monia herättäviä ajatuksia. Keväällä minulle sattui muutaman päivän mittainen vapaa, jolloin aloin tehdä perinpohjaista siivousta ja tyhjennystä, "kuolinsiivousta". Ei, en ole sairas enkä vanha, mutta mieleni pohjalla alkoi kolkuttaa ajatus siitä, että täytän kohtsillään neljäkymmentäkaksi, jonka ikäisenä äidinäitini kuoli syöpään.

Ihminen ei suinkaan saa rauhassa elää omaa elämäänsä vaan on lenkki sukupolvien ketjua. Jokin aiempien sukupolvien trauma, kohtalo tai asetelma tulee eteen tulevissa sukupolvissa, vaikka he eivät sitä tietoisesti ajattelisikaan. Levottomuus, outo pelko tai lukko valtaa mielen, kun jokin ikä tai elämänvaihe aktivoituu. Sukutarinoita kerrotaan ja niiden mukana jo edesmenneiden ääni tulee kuuluviin jälkipolville. Saatamme toistaa kohtaloita, ajautua niiden vietäväksi tai yrittää ottaa niistä opiksi.

Olen usein miettinyt, mitä mummoni mahtoi miettiä, kun 30-luvulla tiesi joutuvansa pian jättämään lapsensa, nuorimmaisena 3-vuotiaan äitini, pärjäämään ilman äidin hoivaa. Luulen, että mikäli äidinäitini ei olisi kuollut nuorena, en itsekään miettisi vielä tässä iässä kuolemaa kovinkaan konkreettisesti.

Isäni kuolema noin kuusi vuotta sitten herätti ajattelemaan myös tavaroiden kohtaloa. Tavarat, irtaimisto kuten sanotaan, voivat olla todellinen ongelmien vyyhti jälkeläisille. Mitä tavaroille tehdään, millaisia merkityksiä ne kantavat, miten niiden arvoa punnitaan, mikä on muistojen hinta.

Päädyin siihen lopputulemaan, että ihmisen on tärkeä kohdata kuolevaisuutensa sitäkin kautta, että pysähtyy ajattelemaan jo eläessään tavarapaljouttaan. Haluaako jättää lapsilleen ullakolta kellariin asti ulottuvan vyyhdin perkattavaa siihen hetkeen, kun tunteet ovat muutenkin pinnassa? Tai haluaako tavaroidensa aiheuttavan mielipahaa ja turhautumista? Kannattaisiko jättää jäkeensä vain todella merkityksellisiä esineitä ja nekin mieluiten valmiiksi toivotulle saajalleen nimettyinä?

Ongelma on tietysti se, että ei voi olla varma, mitkä tämän hetken tavarat ovat niitä, joilla on lapsille tunnearvoa. Tuleeko hävittäneeksi sellaista, mitä lapsi olisikin kaivannut. Luultavimmin kiertoon pääsee siivouksen ja raivaamisen myötä kuitenkin joutavaa roinaa, jonka häviäminen nurkista tuo kaikille selkeyttä, tilaa hengittää. Toki on tiettyjä asioita, joita itsekin halusin säilyttää, vaikka ne jonkun muun silmissä olisivatkin turhaa. Olen esimerkiksi säästänyt kaikki saamani kirjeet ja kortit. Hävitykseltä säästyivät myös valokuvat sekä kirjat. En ole minimalismin kannattaja, joten kauniit ja hyvää mieltä tuottavat esineet, joille kodissa on paikka, säilytin kodikkuutta ja lämminhenkisyyttä tuomaan. 

Kirjojani käsittelin sekavin tuntein. Tiedän, että suurimmasta osasta ei saisi euroakaan ja että kolmenkymmenen vuoden päästä niiden kieli ja tyyli on niin vanhahtavaa, että poikani tuskin tulevat niistä montaakaan lukemaan. Minulle ne kuitenkin ovat edelleen tärkeitä, luen niitä toistamiseen ja ne ovat ikään kuin osa identiteettiäni. Ja käypä lukiolainenkin kiitettävästi lainailemassa kotikirjaston antimia. Ne saivat siis edelleen jäädä, lasiovellisissa kirjahyllyissä hyvässä järjestyksessä. 

Valtava helpotus syntyy kuitenkin kakenlaisen joutavanpäiväisen krääsän ja turhien vaatteiden hävittämisestä. Kodit ovat täynnä hetken mielijohteesta hankittuja turhakkeita. Valitettavasti tavaran hamstraaminen voi myös tarttua lapsiin, ja siksi lastenhuoneiden siivoaminen kannattaa tehdä ilman lapsia. Jos lapsi ei viikkoon sen jälkeen ole kysellyt minkään tavaran perään, voi jätesäkit huoletta heittää kierrätykseen. Lasten tavarat ja lelut saattavat kuitenkin olla juuri vanhemmille vaikea pala, kun nostalgiahuuruissa järki sumenee. Itse laitoin lasten äitiyspakkauslaatikoihin muistorikkaita esineitä. Päättäkööt sitten itse aikuisena, ovatko ne heille tärkeitä.

Joku on joskus sanonut, että ihminen haalii neljäkymmentä ensimmäistä vuotta tavaraa ympärilleen, ja seuraavat neljäkymmentä vuotta yrittää päästä siitä eroon. Voi kun olisikin siinä ensimmäisellä puoliskolla ymmärrystä pysähtyä ajattelemaan ennen kuin kantaa mitään huonolaatuista, muka-tarpeellista kotiin. Kaikkinaiset muovihärpäkkeet, kertakäyttökalusteet, hetken muodissa olevat vaatteet ja näppärät vempaimet olisi suosiolla kannattanut jättää kauppaan. Jos niitä on kuitenkin nurkkin kertynyt, on vapauttavaa irtautua tavaroiden kahleista. Kun urakan on tehnyt, ei kaupassakaan tee mieli vaarantaa hyvää oloaan tarttumalla tavaramarkkinoiden tarjontaan.

Ihmisen on hyvä tuulettaa välillä huoneitaan ja komeroitaan, tyhjentää ja tehdä tilaa. Samalla voi raivata ajatuksistaan kuonaa ja karstaa, avartaa mieltään ja tehdä elämässään välitilinpäätöksen.

7 kommenttia:

  1. Viisaita ajatuksia! Paitsi tavaroiden järjestäminen, niin asuminen olisi myös hyvä suunnitella vanhetessa - ei tietenkään vielä sinun iässäsi, mutta kuudenkympin tietämillä jo. Monet vanhat ihmiset asuvat aivan liian vaikeasti, on isot pihat ja omakotitalot, vaikka voisivat muuttaa kerrostaloasuntoon ja järjestää kaiken helpommaksi itselleen ja säästää omia lapsiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on myös niin totta. Olemme nyt jo suunnitelleet yhden kerroksen niin, että pystyy vanhana asumaan, jos loppuosaan jää joku nuoremmasta polvesta. Vanhusten palveluista kun ei ehkä ole tietoakaan enää, kun me olemme vanhoja, paitsi ehkä kovalla rahalla luksusvanhainkoteja.

      Poista
    2. Fiksua. Tuttavaperhe rakentaa Helsingissä taloonsa siipeä, jossa opiskelija voi asua ehkä jopa pienen perheenkin kanssa ja johon myöhemmin vanhat voivat siirtyä ja antaa isomman puolen jommalle kummalle lapsistaan asunnoksi, jos se heille sopii. Samansuuntaista suunnittelua siis kuin teillä.

      Poista
  2. KonMarin siivouskirja on auennut minulle vasta viime päivinä. Kaaos kuriin (Davis) on minulle tutumpi. Se oli tosi suosittu kirjastossa ilmestyessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipa länsimaissa on vähän jokaisen kodissa kaaosta. Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaanhan epäjärjestys (entropia) kasvaa vääjäämättä suljetussa systeemissä :D

      Poista
  3. Hämmentävää miten olen ollut reilun viimeisen vuoden samoissa tunnelmissa, liittyyköhän se tähän ikään sillä täytin viime vuonna 40. En ole lukenut tätä kirjaa, mutta ehkä pitäisi kurkkia. Viime vuosina on mieleeni hiipinyt ajatus nurkkien tyhjentämisestä: omasta vaatekaapista on löytynyt vaatteita lukioajoista alkaen, tyhjennystunnelmissa olen laittanut vaatteistani pois kaiken mitä en ole käyttänyt vuoteen, joitakin juhlavaatteita lukuunottamatta...Poikien huoneesta olen kerännyt muovikasseittain pelkkiä rikkimenneitä lelujen osia. Ennen koiran tuloa meille nostin kaksi lelukoria pois olohuoneesta, niitä ei ole vieläkään kaivannut kukaan.

    Tavarasta luopuminen keventää mieltä, se jopa ilahduttaa varsinkin jos voi itselleen tarpeettomia lahjoittaa pois sellaiselle joka aidosti juuri sitä tarvitsee. Itselle tärkeitä tavaroita on paljon, ja kirjojakin. Kaikesta ei ehkä tarvitse vielä luopua. Laatikon kerääminen jälkipolville kuulostaa hyvältä ajatukselta, he ehkä sitten vanhempina tietävät haluavatko niitä säilöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on varmaan sitten tämä ikä :) Koiranpennun myötä varmasti lapsetkin oppivat olemaan ripottelematta tavaroita lattioille tai tasoille, jos on vaarana, että ne joutuvat puruluiksi :D

      Pari jätesäkillistä lastenhuoneiden kamaa meilläkin hävisi tällä kertaa, osa suoraan hyötyjäteasemalle ja ehjät kiertoon.

      Poista