Kirkkaat päivä ja ilta: Inka Nousiainen (Siltala)

Tämän kirjan piti olla lyhyt ja ohut. Olin ajatellut lukea sen parissa illassa, ja palauttaa lukupiirin kaappiin kirjastoon, mutta eihän se mennytkään niin.

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta olikin suuri kirja. Sen lauseita piti maistella, lukea uudestaan, yrittää saada niistä irti kaikki, mitä niissä oli sanottu ja mitä niihin oli kätketty. Yhdestä ajatuksesta lähti avautumaan uusia ajatusketjuja, havaintoja ja oivalluksia tai sitten vanhoja tarinoita ja muistoja. Ei kirjaa voi lukea nopeasti, jos joka sivulta lähtee mielessään uusille matkoille, palaa takaisin ja lähtee taas kiertoteille.

Kirjan virkkeet olivat kauniita kuin runot. Ne tuntuvat tarkkaan harkituilta taideteoksilta kukin. Tällaisen kirjan äärellä ei voi kiirehtiä tai ahmia vaan on annettava ajatuksille avaruutta, tunteille tilaa.

"Hän oli pysytellyt äitinsä sisuksissa yliaikaiseksi asti ja tullut maailmaan tyynenä ja suurisilmäisenä kuin rukoilijasirkka." Näin kuvataan Iida, jonka tarinaa kirja pääosin kertoo. "Iidan jälkeen oli vuorossa Anni, joka oli näyttänyt närkästyneeltä jo vauvana ja saanut ensimmäisten hampaidensa mukana keuhkorauhastulehduksen, ollut siitä lähtien epäluuloinen aina, nähnyt kaikissa asioissa epäonnistumisen mahdollisuuden tai synkän sanoman." Viimeisenä sisarparveen syntyy Edla, jonka vanhuuden päivistä kirjassa myös kerrotaan. Haaveellinen Edla oli syntyessään "solakka kuin ruoko, leijuva kuin linnun rintauntuva". 

Kun Iida saapuu vuonna 1938 opettajaseminaarin jälkeen ensimmäiseen työhönsä ja uuteen kotiinsa, hän on onnellinen heti. "Se, mikä Iidan sisällä siitä lähtien liikkui. Se jomotti hänen ihonsa alla ja sai kaiken tuntumaan erityiseltä: taivaan ja veden värit, iltaisin höyryävät pellonreunat, jossain haukkuvan koiran, kaulushaikaran äänen." Hänen elämänkulkuunsa liittyvät nuoret miehet Oskari, Anania ja salaperäinen Elias, johon Iida rakastuu. On myös uusi ystävä Varpu, koulun rehtori Heimo ja tietysti koko kylän väki, sillä kuten Varpu sanoo: "Sellainen kylä tämä on. Sinä kuulut nyt kaikille."

Toisen kouluvuoden alussa Saksa hyökkää Puolaan ja Suomessa aletaan varustautua sotaan. Pidän kirjoista, joissa yhteiskunnallisetkin asiat kuvataan yksilön kautta. Jokainenhan kokee maailman tapahtumat henkilökohtaisesti, sillä hetkellä, kaiken keskellä, osaamatta tapahtumahetkellä eritellä kokonaisuutta, kuten jälkipolvet voivat tehdä. Myös Iidan sisällä tapahtuu myllerrys: "mitäpä jos se ei ollut ihmisen toukka ollenkaan, jos se olikin vaikka perhosen toukka ja perhoseksi kasvettuaan lennähtäisi hengityksen mukana suusta ulos jonakin yönä hänen nukkuessaan."

Iidan tarinan ohella ollaan nykyajassa, jossa vanha Edla saa avukseen Viljamin, nuoren palomiehen, joka on tulossa tahtomattaan isäksi. Viljami on elänyt aina äitinsä kanssa, isättömänä, ja on nyt hukassa elämänsä kanssa. "Hän haluaisi olla polvillaan, heikkona jonkun edessä. Jonkun pitäisi puhaltaa pois se torjuvuuden kelmu, joka on ollut kietoutuneena hänen ympärilleen lapsesta saakka". Viimeisissä luvuissa tarinat kietoutuvat merkityksiä antavasti yhteen.

Nousiainen kuvailee hetket, ympäristöt ja tunnelmat tarkka-aistisesti. "Ympärillä seinät rapsahtelivat hiljakseen, siellä jossakin nekin olivat, seinien sisään kovertuneet salaiset käytävät. Joku pienenpieni saattoi aina nähdä kaiken." Tai kun Elias pysyy poissa mutta tulee vielä kerran takaisin: "Ja Iida tunsi sen taas, olennon heidän välissään, se leijui siinä yhtä itsestään selvästi kuin he kävelivät kuukaudet välistään pois, niitä ei ollut kuten ei ollut mitään raskasta ja mahdotonta." Nousiaisen kerronta on parhaimmillaan vanhan ajan kuvailussa; sanavalinnoista voisi luulla, että kirjailija on itse tuon ajan elänyt.

Inka Nousiainen on mestarillinen sisäisen kuvaaja. Kirjan rytmi on sisäisestä ulospäin; mielenliikahdukset, ajatukset ja tunteet ovat toimintaan liikuttavia voimia. "Sillä se mikä tekee kipeää, tulee sisältäpäin, ei ulkoa."