torstai 5. maaliskuuta 2015

Anna Ahmatova: Valitut runot

Leena Lumi on blogissaan ylistänyt Anna Ahmatovan lyriikkaa. Uteliaisuuteni heräsi, ja luin Valitut runot. Ohessa ovat itseäni eniten puhutelleet runot kokoelmasta. Nämä runot resonoivat omien ajatusteni kanssa. Puhuvat äänellä, jonka kuulen (Happoradiota lainatakseni). Viimeinen runo on ehkä paras koskaan lukemani. Niin koskettavaa!

Sonetti meren rannalla

Täällä kaikki jää elämään jälkeeni,
tuo linnunpönttökin ränsistynyt,
ja tuoksu, tuoksu keväinen,
meren yli tänne lennähtänyt.

Ja ikuisuudesta kutsuu ääni,
jota ei kukaan voi vastustaa.
Kukkivain kirsikanoksien ylle
kuu luo hopeaista loistettaan.

Ja näyttää nyt kovin helpolta
tuo vaaleana hohtava tie,
joka smaragdinvihreän tiheikön läpi
jonnekin sanomattomaan vie...

Ja etäällä runkojen lomassa
on vieläkin runsaammin valoa -
kuin polulla lammen rannassa
Tsarskoje Selon puistossa.

 (Anna Ahmatova, 1958)


Olen oppinut elämään viisaasti, karusti,
rukoilen Jumalaa, tähyilen taivasta,
illan suussa kävelen pitkään,
väsytän turhaa kaipausta.

Kun pihlajanterttu on kypsyyttään raskas
ja ohdake kahisee rotkossa,
teen hilpeitä lauluja elämästä,
joka on niin kaunis ja katoava,

Kun palaan, pörröinen mairea kissa
kehrää ja nuolaisee kättäni.
Sahan tornissa järven rannalla
liekki leimahtaa kirkkaasti.

Jos haikara laskeutuu katolle,
sen huuto rikkoo hiljaisuuden.
Jos sinä nyt koputat ovelle,
sitä tuskin edes kuulen.

(Anna Ahmatova, 1912)

"Mustalaisnainen, missä on lapsi,
joka itki mustan huivisi alla?
Missä on pieni esikoispoikasi,
mitä hänestä tiedät ja muistat?"

Äidin osa on valoisaa kidutusta,
minä en ollut sen arvoinen.
Portti aukeni valkeaan paratiisiin,
Magdalena vei pienen poikani.

Päiväni ovat iloiset, hyvät,
unohduin pitkään kevääseen,
mutta käteni kaipaavat taakkaansa,
hänen itkunsa kuulen unessa.

Joskus sydän on levoton, ontto,
ja muisti hämärtyy, tyhjenee,
pimeissä huoneissa harhailen
hänen pientä kehtoaan etsien."

(Anna Ahmatova, 1914)

Yhdet peilaavat itseään rakastajan katseissa,
toiset juovat aamunkoittoon asti;
minä taas keskustelen kaiken yötä
hillittömän omantunnon kanssa.

Sanon: "Raskasta taakkaani, tiedätkö,
olen kantanut ties kuinka monta vuotta."
Mutta sille ei aikaa ole olemassa,
eikä paikka sille mitään merkitse.

Ja taas on pimeä laskiaisilta,
pahaenteinen puisto, hevosen
          kiireetön juoksu,
ja tuuli, tulvillaan onnea, iloa,
puhaltaa ylleni taivaan jyrkänteiltä.

Ja pääni päällä tyyni todistaja,
kuu kaksisarvinen... Oi sinne, sinne,
ikivanhaa tietä kaariportin alta,
sinne missä joutsenet ja kuolleet vedet.

(Anna Ahmatova, 1935)

Yksi kulkee suoraa tietä,
toinen kaartelee,
ikävöi takaisin isänkotiin,
rakastaan kaipailee.
minä onnettomuuttani kohti kuljen,
en suoraan enkä kaarrellen,
vaan ei-minnekään ei-milloinkaan,
kuin juna sivuun raiteiltaan.

(Anna Ahmatova, 1940)

Kun kuu makaa ikkunalaudalla
kuin meloniviipale ja ilma tukahduttaa,
kun ovi on suljettu ja talo loihdittu
sinisen visterian höyhenenkevyin oksin,
saviruukkuun kaadettu kylmää vettä
ja valkea pyyhe hohtaa puhtauttaan,
vahakynttilä palaa yöperhosia houkutellen
kuin lapsuudessa - voisin riitit aloittaa.
Mutta hiljaisuus jyrisee, ei kuule sanojani.
Silloin rembrandtilaisten nurkkien pimeydestä
jokin kieppuu esiin ja saman tien kätkeytyy,
mutta minä en säpsähdä, en edes pelkää...
Täällä hiljaisuus pyydysti minut verkkoonsa.
Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin.
Peilissä kaksoisolentoni ei minusta piittaa.
Kohta nukun makeasti. Yö, hyvää yötä.

(Anna Ahmatova, 1944)

Äänet hajosivat tuhkaksi eetterissä,
yönpimeäksi tekeytyi aamunsarastus.
Iäksi vaienneessa maailmassa
vain kaksi ääntä: sinun ja minun.
Mutta tuuli kantaa kellojen soittoa
näkymättömiltä Laatokanjärviltä,
tuuli muuntaa yöllisen keskustelumme:
kaksi sateenkaarta ristikkäin
hohtavat haurasta valoa.

(Anna Ahmatova, 1945)

KUUDES

Muistoilla on kolme vaihetta.
Ensimmäinen on kuin eilispäivä.
Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,
niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan, 
vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,
mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta -
ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,
on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...
Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...
Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin
laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,
hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi
ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan
ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä
ja karistavat karkaavan kyyneleen
väsyneiltä luomiltaan - huokaavat raskaasti...
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei enää ole tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,
me emme enää kutsu niitä takaisin,
niiden paluu pelottaisi meitä.
Ja jonakin aamuna näemme, että tie
tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,
ja vihasta ja häpeästä huohottaen
juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)
kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,
eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.
Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!
Ja silloin seuraa se kaikkein katkerin:
me tajuamme, että tuo menneisyys
ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,
se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,
emmekä kuolleitamme enää tuntisi,
ja ne, jotka Luoja meistä erotti,
ovat tulleet toimeen oikein hyvin,
jopa paremminkin ilman meitä...

(Anna Ahmatova, 1945)


4 kommenttia:

  1. "Mustalaisnainen, missä on lapsi,/ joka itki..." on minusta aina yhtä järkyttävä. Lukija saa tietää runosta enemmän Anna Ahmatova - Valitut runot alussa, jossa suometnaja Marja-Leena Mikkola avaa runojen taustoja, Tietoa saa lisää Kuzminan kirjasta Anna Ahmatova koditon. Olin aivan unohtanut tuon visteriarunon...

    Ahmatova kuuluu omien runoilijoideni TOP10:iin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska olen itsekin ollut vähällä menettää vastasyntyneen pienokaiseni, liikutuin syvästi tuosta lapsirunosta. Hänen runoissaan on voimakas tunnelataus mutta ei yhtään paatoksellisuutta.

      Luin Marja-Leena Mikkolan esipuheen, joka valaisi hyvin runoilijan elämänvaiheita. Täytyy lukea lisää.

      Kiitos, kun innostit lukemaan hänen runojaan <3

      Poista
  2. Palasin uudestaan blogiisi aamuisen käyntini jälkeen. Ajattelin aloittaa viikonloppuni näillä voimakkailla runoilla. Anna Ahmatova on minulle tuntematon uusi tuttavuus. Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hänen runojensa tunnelmat ovat todellakin sykähdyttäviä. Minultakin hän oli mennyt ohi, vaikka kirjallisuutta olen opiskellutkin (tosin kotimaista suuntaumaa). Leena Lumin myötä tosiaan hänet löysin. Mukava, että koosteeni miellytti <3

      Poista