Viidettä päivää (todennäköisesti) influenssan kourissa ei ole voinut tehdä juuri muuta kuin lukea ja katsoa sarjoja. Loppuun olen saanut kolme kirjaa: yhden ahdistavan, yhden harmittoman ja yhden miellyttävän.
Maria Peuran teosta On rakkautes ääretön en olisi halunnut lukea. Lukupiirissä seuraavaksi käsiteltävää siirtelin syrjään ja välttelin, koska aihe on niin kamala, mutta vihdoin se oli luettava. Pieni Saara-tyttö jätetään isovanhemmille hoitoon määräämättömäksi ajaksi, koska alkoholisoituneista vanhemmista ei ole huolehtijoiksi. Saara joutuu häikäilemättömän pahan isosisänsä hyväksikäytön kohteeksi. Isoäiti on miehensä talutusnuorassa ja osallistuu osaltaan tytön nöyryyttämiseen. Kirja tuo esiin sen, miten kohtalot seuraavat uusiin sukupolviin, mikäli vanhemmista ei ole lapsiensa suojelijoiksi. Lopussa on ennakoitavissa, että Saara löytää elämäänsä hyvyyden eikä toisten ja itsensä tuhoamisen spiraali pääse jatkumaan.
Alan Bradleyn Piiraan maku makea on blogeissa paljon käsitelty teos. Odotin Agatha Christiemäistä nerokasta dekkaria, mutta odotukset eivät täyttyneet minun kohdallani. Kerronta oli näppärää ja lukeminen jouhevaa, mutta itse tarina ei oikein kantanut. Jännitystä ei juurikaan saatu luotua. Pahin pettymys oli loppuratkaisu. En voi ymmärtää loppukohtauksia, joissa lähes kaikki olennainen ja ratkaiseva tapahtuu, kun päähenkilö on poissa pelistä. Saman pettymyksen koin aikanaan Harry Potter ja Viisasten kiven yhteydessä. Päähenkilö on tajuttomana, ja sillä aikaa kaikki on ratkennut. Höh! Ihan niin helppoon ratkaisuun ei Bradley ollut turvautunut, mutta aika lähelle kuitenkin. Ennemmin luen uudelleen Christieitä tai Viisikko-sarjaa. Tästä teoksesta ei mielestäni ole näiden manttelinperijäksi.
Miellyttävä, ilmava ja mukaansatempaava sen sijaan on Philip Teirin esikoisromaani Talvisota - avioliittoromaani. Teos kuvaa Maxia ja Katriinaa, ammatillisesti menestynyttä, kuusikymppistä pariskuntaa, jolla on kaikki hyvin mutta joka kipuilee sen kanssa, onko elämä sellaista, kuin sen piti olla. Lisäksi kirja kertoo heidän perheellisestä tyttärestään Helenistä ja Lontoossa taidetta opiskelevasta tyttärestään Evasta. Kerronnassa on jotain samalla tavalla kiinnostavaa kuin Linn Ullmannin tyylissä, vaikka Ullmannin kerronta paljon runollisempaa ja syvällisempää onkin. Kirjasta tuli myös mieleen hyvät kotimaiset sarjat, kuten Sydänten akatemia, Vuoroin vieraissa tai Toisen kanssa.
Teirin teoksiin voisin vastaisuudessakin tarttua, koska jo esikoinen on näin hallittua laatua. Toivottavasti hän vain uskaltautuu vastaisuudessa vielä rohkeammin henkilöiden pään sisään. Tyttärien tarinoita syventämällä heistä olisi saanut omat kirjansa kummastakin, ja tässä teoksessa olisi voitu keskittyä pelkästään vanhempien elämän kipukohtiin. Hyvä kuitenkin näinkin.
"Milloin sitä alkoi olla tyytyväinen elämään? Viidenkymmenen ikäisenäkö? Siinä tapauksessa Eva toivoi olevansa jo niin vanha, hän toivoi, että olisi jonain päivänä huoleton, ettei mieltä koko ajan painaisi inhottava häpeä siitä ettei suorittanut tarpeeksi, että oli velkaa jollekulle."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti