Kerran vielä, Harvey - Last chance, Harvey

Jos edellinen postaus oli elokuva noin kolmikymppisistä, tämänkertainen tuttavuus on elokuva noin viisikymppisistä. Brittiläisen Joel Hopkinsin kirjoittama ja ohjaama yhdysvaltalainen draama Kerran vielä, Harvey näkyy kuukauden verran Areenassa. Elokuvan pääosissa ovat Amerikassa asuva mainosmusiikin säveltäjä Harvey (Dustin Hoffman) ja englantilainen lentoemäntä Kate (Emma Thompson). Näyttelijöistäkin voi jo päätellä, että kyseessä on laatudraama.

Harvey matkustaa Lontooseen tyttärensä häihin, mutta kaikki ei ole hänen elämässään hyvin. Harvey on syrjässä vähän kaikesta. Hän on vieraantunut jo vuosia sitten tyttärestään, joka vanhempien eron jälkeen on asunut äitinsä ja isäpuolensa luona. Hän tekee tietokoneella mainosmusiikkia, mutta alaa ovat valtaamassa nuoret ja trendikkäät, joten Harveylle annetaan enää yksi mahdollisuus onnistua työssään.

Kate on jäänyt pyörimään elämässään pieniin ympyröihin. Hän huolehtii yksin asuvasta äidistään, tai ehkä paremminkin äiti huolehtii Katesta ja tämän naimattomuudesta. Kate käy töissä, äidillään ja kirjoittamiskurssilla, mutta muuten hänellä ei juuri sosiaalista elämää ole. Nämä kaksi syrjään vetäytyjää päätyvät kuitenkin kohtaamaan toisensa.

Elokuva on lämminhenkinen, ja siinä käsitellään kipeitä kokemuksia. Monessa kohdassa nousi pala kurkkuun. Siinä oli myös paljon rakkautta ja kauneutta. En tiedä, miksi minua niin kovasti liikutti kohtaus, jossa nuori morsian illalla hääjuhlan päätteeksi nousee hääpuvussaan taksiin ja kietoo lämpimän huivin ympärilleen. Jotenkin siinä oli kipeää kauneutta, ja tuli mieleen, että toivoisin näkeväni vielä joskus omat lapseni tuossa samassa tilanteessa: aikuistuneina, itsenäistyneinä ja täynnä onnellista toivoa. 

Elokuva oli tarina aikuisesta miehestä ja naisesta, joiden elämä on sellaista, kuin se usein todellisuudessakin voi olla. Sen henkilöt ovat aitoja ja tapahtumat tuntuvat pakottamattomilta. Tämä on draama aikuiseen makuun, ja voin sitä lämpimästi suositella.

Take this waltz - elokuva suurista tunteista

Perjantaina tuli Avalta elokuva Take this waltz, joka on edelleen nähtävissä Katsomossa. Katsoin elokuvaa ja ihmettelin, miten amerikkalainen elokuva voi olla näin epäamerikkalainen. No, se johtui siitä, että elokuva ei ollutkaan amerikkalainen vaan kanadalaisen Sarah Polleyn ohjaus.

Elokuvaa on kuvattu draamakomediaksi, mutta itse jättäisin sanan komedia pois siitä huolimatta, että elokuva on varsinkin alkupuolella kerronnaltaan hyväntuulinen. Pidin kovasti siitä, että elokuvassa ei ollut kliseitä, siirappisuutta eikä Hollywood-leffojen ennalta-arvattavia käänteitä. Elokuvan musiikki tuki myös mainiosti juonen kehittelyä (mm. nimikappale Leonard Cohenilta).

Elokuvan pääosassa on aviopari Margot ja Lou (Michelle Williams ja Seth Rogen). Margot rakastuu taiteilija-riksankuljettaja Danieliin (Luke Kirby), ja juoni kulkee tämän kolmikon tunteita peilaten. Ja voi pojat ja tytöt, miten taitavaa tunteiden näyttelemistä leffa sisältää, oli kyseessä sitten epävarmuus, ilo, viettely, epätoivo, pettymys tai suru. Kaikkien kolmen päähenkilön suorituksille nostan vaikuttuneena hattua. Mitä heittäytymistä! Polleytä onkin kehuttu henkilöohjauksesta, mikä selittynee osaltaan hänen näyttelijätaustallaan.

Elokuvassa pyöritellään riippuvaisuuden, itsenäisyyden ja rakkauden teemoja. Margot on ryhtynyt vakavaan parisuhteeseen ennen kuin hän on oppinut tuntemaan itsensä. Hän odottaa ensin aviomiehensä, sitten Danielin täyttävän koko hänen elämänsä ja tuovan hänen elämäänsä tarkoituksen. Hän hakee suuria tunteita toisista, ja hänellä on hyvin vähän omaa elämää. Ehkä viimeisen minuutin aikana on nähtävissä uusi, itsenäisyyteen pyrkivä Margot. Elokuvan teema kiteytyy mielestäni ystävän lausahdukseen Margotille: "Yleisesti ottaen...elämässä on aina aukko. Sitä ei yritetä täyttää hullun lailla."

Anna Ahmatova: Valitut runot

Leena Lumi on blogissaan ylistänyt Anna Ahmatovan lyriikkaa. Uteliaisuuteni heräsi, ja luin Valitut runot. Ohessa ovat itseäni eniten puhutelleet runot kokoelmasta. Nämä runot resonoivat omien ajatusteni kanssa. Puhuvat äänellä, jonka kuulen (Happoradiota lainatakseni). Viimeinen runo on ehkä paras koskaan lukemani. Niin koskettavaa!

Sonetti meren rannalla

Täällä kaikki jää elämään jälkeeni,

tuo linnunpönttökin ränsistynyt,

ja tuoksu, tuoksu keväinen,

meren yli tänne lennähtänyt.

Ja ikuisuudesta kutsuu ääni,

jota ei kukaan voi vastustaa.

Kukkivain kirsikanoksien ylle

kuu luo hopeaista loistettaan.

Ja näyttää nyt kovin helpolta

tuo vaaleana hohtava tie,

joka smaragdinvihreän tiheikön läpi

jonnekin sanomattomaan vie...

Ja etäällä runkojen lomassa

on vieläkin runsaammin valoa -

kuin polulla lammen rannassa

Tsarskoje Selon puistossa.

 (Anna Ahmatova, 1958)

Olen oppinut elämään viisaasti, karusti,

rukoilen Jumalaa, tähyilen taivasta,

illan suussa kävelen pitkään,

väsytän turhaa kaipausta.

Kun pihlajanterttu on kypsyyttään raskas

ja ohdake kahisee rotkossa,

teen hilpeitä lauluja elämästä,

joka on niin kaunis ja katoava,

Kun palaan, pörröinen mairea kissa

kehrää ja nuolaisee kättäni.

Sahan tornissa järven rannalla

liekki leimahtaa kirkkaasti.

Jos haikara laskeutuu katolle,

sen huuto rikkoo hiljaisuuden.

Jos sinä nyt koputat ovelle,

sitä tuskin edes kuulen.

(Anna Ahmatova, 1912)

"Mustalaisnainen, missä on lapsi,

joka itki mustan huivisi alla?

Missä on pieni esikoispoikasi,

mitä hänestä tiedät ja muistat?"

Äidin osa on valoisaa kidutusta,

minä en ollut sen arvoinen.

Portti aukeni valkeaan paratiisiin,

Magdalena vei pienen poikani.

Päiväni ovat iloiset, hyvät,

unohduin pitkään kevääseen,

mutta käteni kaipaavat taakkaansa,

hänen itkunsa kuulen unessa.

Joskus sydän on levoton, ontto,

ja muisti hämärtyy, tyhjenee,

pimeissä huoneissa harhailen

hänen pientä kehtoaan etsien."

(Anna Ahmatova, 1914)

Yhdet peilaavat itseään rakastajan katseissa,

toiset juovat aamunkoittoon asti;

minä taas keskustelen kaiken yötä

hillittömän omantunnon kanssa.

Sanon: "Raskasta taakkaani, tiedätkö,

olen kantanut ties kuinka monta vuotta."

Mutta sille ei aikaa ole olemassa,

eikä paikka sille mitään merkitse.

Ja taas on pimeä laskiaisilta,

pahaenteinen puisto, hevosen

          kiireetön juoksu,

ja tuuli, tulvillaan onnea, iloa,

puhaltaa ylleni taivaan jyrkänteiltä.

Ja pääni päällä tyyni todistaja,

kuu kaksisarvinen... Oi sinne, sinne,

ikivanhaa tietä kaariportin alta,

sinne missä joutsenet ja kuolleet vedet.

(Anna Ahmatova, 1935)

Yksi kulkee suoraa tietä,

toinen kaartelee,

ikävöi takaisin isänkotiin,

rakastaan kaipailee.

minä onnettomuuttani kohti kuljen,

en suoraan enkä kaarrellen,

vaan ei-minnekään ei-milloinkaan,

kuin juna sivuun raiteiltaan.

(Anna Ahmatova, 1940)

Kun kuu makaa ikkunalaudalla

kuin meloniviipale ja ilma tukahduttaa,

kun ovi on suljettu ja talo loihdittu

sinisen visterian höyhenenkevyin oksin,

saviruukkuun kaadettu kylmää vettä

ja valkea pyyhe hohtaa puhtauttaan,

vahakynttilä palaa yöperhosia houkutellen

kuin lapsuudessa - voisin riitit aloittaa.

Mutta hiljaisuus jyrisee, ei kuule sanojani.

Silloin rembrandtilaisten nurkkien pimeydestä

jokin kieppuu esiin ja saman tien kätkeytyy,

mutta minä en säpsähdä, en edes pelkää...

Täällä hiljaisuus pyydysti minut verkkoonsa.

Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin.

Peilissä kaksoisolentoni ei minusta piittaa.

Kohta nukun makeasti. Yö, hyvää yötä.

(Anna Ahmatova, 1944)

Äänet hajosivat tuhkaksi eetterissä,

yönpimeäksi tekeytyi aamunsarastus.

Iäksi vaienneessa maailmassa

vain kaksi ääntä: sinun ja minun.

Mutta tuuli kantaa kellojen soittoa

näkymättömiltä Laatokanjärviltä,

tuuli muuntaa yöllisen keskustelumme:

kaksi sateenkaarta ristikkäin

hohtavat haurasta valoa.

(Anna Ahmatova, 1945)

KUUDES

Muistoilla on kolme vaihetta.

Ensimmäinen on kuin eilispäivä.

Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,

niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan, 

vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,

mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta -

ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,

on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...

Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...

Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin

laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,

talvisin kylmä, kuuma kesäisin,

siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,

hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi

ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,

ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan

ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä

ja karistavat karkaavan kyyneleen

väsyneiltä luomiltaan - huokaavat raskaasti...

Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,

taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,

ei enää ole tapahtumain todistajia,

ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,

ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,

me emme enää kutsu niitä takaisin,

niiden paluu pelottaisi meitä.

Ja jonakin aamuna näemme, että tie

tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,

ja vihasta ja häpeästä huohottaen

juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)

kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,

eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.

Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!

Ja silloin seuraa se kaikkein katkerin:

me tajuamme, että tuo menneisyys

ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,

se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,

emmekä kuolleitamme enää tuntisi,

ja ne, jotka Luoja meistä erotti,

ovat tulleet toimeen oikein hyvin,

jopa paremminkin ilman meitä...

(Anna Ahmatova, 1945)