keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Flunssalukemistoa: Peura, Bradley ja Teir

Viidettä päivää (todennäköisesti) influenssan kourissa ei ole voinut tehdä juuri muuta kuin lukea ja katsoa sarjoja. Loppuun olen saanut kolme kirjaa: yhden ahdistavan, yhden harmittoman ja yhden miellyttävän.

Maria Peuran teosta On rakkautes ääretön en olisi halunnut lukea. Lukupiirissä seuraavaksi käsiteltävää siirtelin syrjään ja välttelin, koska aihe on niin kamala, mutta vihdoin se oli luettava. Pieni Saara-tyttö jätetään isovanhemmille hoitoon määräämättömäksi ajaksi, koska alkoholisoituneista vanhemmista ei ole huolehtijoiksi. Saara joutuu häikäilemättömän pahan isosisänsä hyväksikäytön kohteeksi. Isoäiti on miehensä talutusnuorassa ja osallistuu osaltaan tytön nöyryyttämiseen. Kirja tuo esiin sen, miten kohtalot seuraavat uusiin sukupolviin, mikäli vanhemmista ei ole lapsiensa suojelijoiksi. Lopussa on ennakoitavissa, että Saara löytää elämäänsä hyvyyden eikä toisten ja itsensä tuhoamisen spiraali pääse jatkumaan. 



Alan Bradleyn Piiraan maku makea on blogeissa paljon käsitelty teos. Odotin Agatha Christiemäistä nerokasta dekkaria, mutta odotukset eivät täyttyneet minun kohdallani. Kerronta oli näppärää ja lukeminen jouhevaa, mutta itse tarina ei oikein kantanut. Jännitystä ei juurikaan saatu luotua. Pahin pettymys oli loppuratkaisu. En voi ymmärtää loppukohtauksia,  joissa lähes kaikki olennainen ja ratkaiseva tapahtuu, kun päähenkilö on poissa pelistä. Saman pettymyksen koin aikanaan Harry Potter ja Viisasten kiven yhteydessä. Päähenkilö on tajuttomana, ja sillä aikaa kaikki on ratkennut. Höh! Ihan niin helppoon ratkaisuun ei Bradley ollut turvautunut, mutta aika lähelle kuitenkin. Ennemmin luen uudelleen Christieitä tai Viisikko-sarjaa. Tästä teoksesta ei mielestäni ole näiden manttelinperijäksi.



Miellyttävä, ilmava ja mukaansatempaava sen sijaan on Philip Teirin esikoisromaani Talvisota - avioliittoromaani. Teos kuvaa Maxia ja Katriinaa, ammatillisesti menestynyttä, kuusikymppistä pariskuntaa, jolla on kaikki hyvin mutta joka kipuilee sen kanssa, onko elämä sellaista, kuin sen piti olla. Lisäksi kirja kertoo heidän perheellisestä tyttärestään Helenistä ja Lontoossa taidetta opiskelevasta tyttärestään Evasta. Kerronnassa on jotain samalla tavalla kiinnostavaa kuin Linn Ullmannin tyylissä, vaikka Ullmannin kerronta paljon runollisempaa ja syvällisempää onkin. Kirjasta tuli myös mieleen hyvät kotimaiset sarjat, kuten Sydänten akatemia, Vuoroin vieraissa tai Toisen kanssa.

Teirin teoksiin voisin vastaisuudessakin tarttua, koska jo esikoinen on näin hallittua laatua. Toivottavasti hän vain uskaltautuu vastaisuudessa vielä rohkeammin henkilöiden pään sisään. Tyttärien tarinoita syventämällä heistä olisi saanut omat kirjansa kummastakin, ja tässä teoksessa olisi voitu keskittyä pelkästään vanhempien elämän kipukohtiin. Hyvä kuitenkin näinkin.

"Milloin sitä alkoi olla tyytyväinen elämään? Viidenkymmenen ikäisenäkö? Siinä tapauksessa Eva toivoi olevansa jo niin vanha, hän toivoi, että olisi jonain päivänä huoleton, ettei mieltä koko ajan painaisi inhottava häpeä siitä ettei suorittanut tarpeeksi, että oli velkaa jollekulle."

lauantai 7. helmikuuta 2015

Ihana nähä ja muita kirjoituksia: Anna-Leena Härkönen (Otava)

Ostin kirjakaupasta tammikuussa Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Ihana nähä ja muita kirjoituksia. Ennestään hyllyssä on aiemmat kolumnikokoelmat, joista varsinkin ensimmäistä, Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, olen useaan kertaa lukenut ja nauranut kyyneleet valuen.

Seuraavien kokoelmien terävistä huomioista ja nasevista analyyseistä vaikutuin myös, vaikkeivat ne niin hersyviä nauruja herättäneetkään. Viimeisimmässäkin on paljon hyvää. On kiehtovaa lukea ihmisestä, jolla on häpeämätön itsevarmuus, joka mokailee ja joutuu nolottaviin tilanteisiin mutta joka osaa kirjoittaa elämästään suorasukaisen napakasti.

Härkönen vanhenee samaa tahtia kanssani, joten on herkullista lukea katsantokantojen asteittaisesta muuttumisesta, mihin olen itsekin törmännyt. Puutarhanhoito alkaakin hieman kiinnostaa, muisti alkaa pätkiä, lasten esitykset liikuttavat, keski-ikäistyminen ei tuokaan luultua seesteisyyttä, nukkuminen alkaa olla yhä tärkeämpää, kuten oman ajan ottaminenkin. 

Käsittelyyn pääsevät jälleen shoppailu- ja kosmetiikkateemat, joista itse en niinkään enää innostu. Ulkonäkö puhuttaa edelleen, mutta nyt jo hieman viiltävämmällä sävyllä: "Kerran yksi urheilijanuorukainen valitti minulle, miten kuvottavaa on kun baaritiskillä ei saa olla rauhassa sen takia, että kaikki 'keski-ikäiset sellureidet' tulevat tilittämään. Minä nauroin. Ilmaisu kuulosti huvittavalta. Olin kahdenkymmenenviiden. Nyt en enää nauraisi. Voi olla, että kaataisin viinilasillisen jätkän päähän. "

Ihana nähä sisälsi kaksi samaa kolumnia kuin Palele porvari ja muita kirjoituksia -kokoelma: Aprillia (lyhennetty versio Selviytyjät-kolumnista) ja Toisin sanoen. Hieman halju olo siitä tuli. Liekö kyseessä kustantajan kömmähdys vai mikä?

Kuusi kolumnikokoelmaa, Kauhun tasapaino, Terveisiä pallomerestä, Palele porvari, Laskeva neitsyt, Takana puhumisen taito (kylkiäislahja Kirjan ja ruusun päivänä 2014) ja Ihana nähä, on humoristinen, kärkevä, nokkela ja kiinnostava lukupaketti asioista, joita itsellekin on käynyt tai voisi käydä. Kolumneissa kerrotaan myös kiinnostavia anekdootteja näyttelijä- ja kirjailijatuttavuuksien sattumuksista. Jutuissa pureudutaan pieniin ja suuriin asioihin. Niissä käsitellään ärtymyksen aiheita, ihmissuhteita, lapsuuden ja nuoruuden muistoja, hyviä ja huonoja hetkiä. Näihin kirjoihin on helppo tarttua, ja niiden matkassa viihtyy. 

tiistai 3. helmikuuta 2015

HAASTE: Ilahduta bloggaajakaveria

Emonen Tipulassa-blogista on aloittanut hauskan haasteen, johon Milla "Kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita" -blogista minut haastoi. Kiitos Millalle siitä!

Haastan mukaan Mari a:n Mari A:n kirjablogista sekä Satun Satun luetut-blogista. Näissä blogeissa kirjoitetaan kirjoista mukaansatempaavasti ja kiinnostavasti. Kirjamaku on myös monipuolinen, joten lukuinspiraatiota löytyy monenlaisiin hetkiin. Ohjeet osallistumiseen löytyvät alta. Toivottavasti innostutte lähtemään mukaan!

Säännöt ovat yksinkertaiset:

- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, ylläolevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa!
- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
- Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia. :)

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Lumilapsi: Eowyn Ivey (Bazar)

Mabel ja Jack asuvat 1920-luvulla Alaskassa. He ovat viisissäkymmenissä oleva, ennenaikaisena syntyneen ainoan lapsensa menettänyt pariskunta. Jackin aika menee peltoa raivatessa, maatilan töitä tehdessä ja metsästysretkillä, mutta Mabel elelee talossa elämänhalunsa menettäneenä.

Eräänä talvi-iltana he tekevät lumesta tytön, jolle Mabel pukee lapaset ja kaulahuivin. Aamulla vaatteet ovat hävinneet ja pienet jäljet johtavat lumessa metsään. Pariskunta alkaa nähdä vilauksia valkohiuksisesta tytöstä, jolla on jäänsiniset silmät. 

Lumilapsen juonesta en halua kertoa enempää, koska jos kirjaa ei ole lukenut, juonikuvaukset pilaisivat koko kirjan idean. Sen verran voi kuitenkin kertoa, että teos on kirjoitettu kauniisti mutta todentuntuisesti (asuuhan kirjailija itsekin keskellä Alaskan villiä luontoa). Lukija voi elää mukana ankaran luonnon ja uudisraivaajaelämän välisissä voimainkoitoksissa. Kirjan hahmoihin tutustuu helposti elävän kerronnan myötä. 

Kirjassa on realistista elämänmakua mutta myös kauneutta, syviä pohdintoja sekä syvän epätoivon ja kepeän onnen vaihteluita, niin kuin elämässä aina on. Välillä teoksen tunnelmasta tulee mieleen lapsuuden Pieni talo preerialla, vaikka Lumilapsen teemat koskettavatkin syvemmin kuopauksin.

Lumi on kirjan nimen mukaisesti keskeinen tekijä tapahtumissa, ja henkilöiden elämä rytmittyykin vuodenaikojen - ja lumen liikkeiden - mukaan: "Molekyylin toiseksi muuttumisen tarkka tiede - sitä Mabel ei osannut selittää, mutta ei hän osannut selittää sitäkään, miten sikiö muotoutui kohdussa, miten soluista tuli sykkivä sydän ja toivoa täysi sielu. Hän ei voinut käsittää pilvistä muovautuvien lumihiutaleiden kuusikulmaista ihmettä, kiteytyneitä saniaisia ja höyheniä, joita tuiskuaa takinhihalle, valkoisia tähtiä, jotka sulavat heti johonkin osuessaan. Miten sellainen voima ja kauneus saattoi ilmetä jossain niin pienessä ja katoavassa ja tiedon tuolle puolen jäävässä?"

Ulkoisten tapahtumien vähäeleisyydestä huolimatta tässä kirjassa eletään täyttä elämää. Mabel ja Jack eivät ole valinneet helppoa osaa lähtiessään Alaskaan, eikä kohtalokaan ole varannut heidän osalleen sileintä tietä kuljettavaksi. Pariskunnan ystävä kuitenkin toteaa osuvasti: "Emme me koskaan tiedä, miten tulee käymään, emmehän? Elämä viskoo meitä aina sinne tänne. Siitähän se seikkailu syntyy. Siitä, ettei tiedä, mihin päätyy ja miten pärjää. Kaikki on yhtä mysteeriä, ja kun me muuta väitämme, me vain valehtelemme itsellemme. Kerrohan, milloin sinä olet tuntenut eläväsi kaikkein voimallisimmin?"